Tättärää!
Päätin nyt jatkaa tätä aktiivista bloggaamistani, kun sen niin reippaasti aloitinkin. En meinannun viime yönä saada unta kun mietin mitä kirjoittaisin (olisi pitänyt varmaan alkaa heti kirjoittamaan...), mutta nyt en muista niista fiksuista aivoituksista hölkäsen pölhäystä.. Tiedä sitten olivatko oikeasti kovin fiksuja... Yöllä vaan se ajatus kulkee paljon kirkkaammin, minkäs teet?
 |
| äitienpäiväkukat |
Olen viime päivinä pohtinut omaa itseäni melko paljon, miettinyt millainen olen nyt, millainen olen ollut ja minkähänlainen sitä sitten tulee olemaankaan. Jonkin verran olen miettinyt myös sitä miltä näyttää ihmisten silmissä. Jonkin verran olen myös miettinyt tapaani esimerkiksi kirjoittaa asioita ja miten ne näkyvät toisen lukemana sekä tapaani puhua. Olemme miehemme kanssa melko sarkastisia ja toki se tyyli puhua esiintyy myös muussa kanssakäymisessäni ihmisten kanssa. Juuri tässä viime viikolla tokaisinkin yhdelle ystävälleni aiheesta puhuttaessa, että sarkasmi on vaarallinen laji.
Nyt varmaan rakas lukijani kysyt, että mihinkäs tulokseen sitä on sitten tultu? Noh, tästähän voisi kirjoittaa koko päivän ja jatkaa vielä pari seuraavaa viikkoa eteenpäin, mutta koitan tiivistää. Olen ollut vuosia oman itseni vanki tai paremminkin ajatusteni vanki. Olen vakuutellut itselle, että en pysty siihen, en kykene siihen, se on minulle mahdotonta, en osaa, en tahdo, en uskalla, mikä johtuu pitkälti siitä että minulla on todella heikko itsetunto. Minua on siinä vaiheessa lyöty paljon lokaan kun olen ollut herkkä ja olisin tarvinnut paremminkin ylösnostamista, mutta se oli silloin ja niitä aikoja en voi enää muuttaa, mutta itseäni voin muuttaa. En oikeastaan tiedä millaiseksi haluan itseäni muuttaa, mutta ainakin itsetuntoani haluan kohottaa. Tiedän että esimerkiksi kauniin minusta saisi ainoastaan menemällä leikkurin pöydälle, mutta mitään niin radikaalia en edes halua. Mieluummin haluan muuttaa ihmisten käsitystä siitä mikä on kaunista kuin muuttaa itseäni vastaamaan sitä kuvaa mitä ihmiset yleensä pitävät kauniina. Tiedän että matka on pitkä ja karikkoinen, mutta ehkä joskus koittaa päivä, että voin olla täysin tyytyväinen itseeni. Olen saanut viettää aikaa siellä kuuluisalla "pohjalla", josta ainoa suunta on ylöspäin, minne koen itse olevanikin matkalla. Vieläkin alkaa sydäntä kivistää ne vanhat ahdistuksen ja väsymyksen tunteet, jotka pitivät vallassaan, mutta nyt tiedän miten toimia jos niitä vielä tulee. Mielestäni sekin on jo jotain. Jotta ei mene ihan itsekehuskeluksi, niin olen minä saanut apua, paljonkin. Arkea on helpotettu, olen opetellut olemaan armollisempi, suhtautumaan tiettyihin asioihin rennommin, olen saanut jutella ja jakaa ajatuksiani, kirjoittaa tätä blogia,.. Monenlaisia konsteja on ollut purkaa omaa sisäistä ahdistusta, ja esimerkiksi toisilla ihmisillä on ollut siinä merkittävä rooli, kiitos siitä heille, he eivät kaikki edes tiedä itseään, mutta jos mietit tarkoittaakohan se minua, niin kyllä, kiitos sinulle myös. <3
Sarkasmilleni tulen tuskin koskaan voimaan mitään, välillä koitan hillitä itseäni, eli jos olet joskus jostain sanomisestani harmistunut, niin ota se meikäläisen kuivana ja suht huonona huumorintajuna ja anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ihan tosissaan, olen huomannut viime vuosina, että yksi lempiaiheitani on itsestäni puhuminen ja muutenkin saatan suoltaa käsittämättömän määrän tekstiä suustani ulos, millä ei ole oikeastaan mitään päätä eikä häntää. Kyse ei ole mistään itserakkaudesta, olen vain tullut siihen tulokseen, että puhumalla itsestään on vähän vaikeampi loukata muita kuin puhumalla noh, vaikka toisista. Ehkä silti voisi vähentää itsestään puhumista ja antaa tilaa muillekin puhua itsestään tai mistä vaan. No mutta eipä siitä sen enempää, jutellaan aiheesta lisää vaikka kasvokkain. :)
 |
pikkuherra vesirokon
kourissa |
Viime päivinä myös tuo meidän toukkamme on antanut suuria ilon aiheita, muun muassa väläyttelemällä niitä maan mainioita hymyjään sekä päästämällä eilen oikein hekonaurut äidille ja isälle. On se niin ihana veijari. Nyt huomaa taas kun on semmonen ns. tavallinen vauva-aika (mitä sekin nyt kenellekin tarkoittaa), että miten paljon helpompi on oikeasti nauttia siitä vauvasta, kun ei koko ajan ole hirveän stressaantunut. Tiedän ettei meidän neiti voinut sille mitään, että oli kova vauvana itkemään, jos hänellä otti esimerkiksi mahasta, mutta kyllä se vaan rankkaa aikaa oli ja vaikka hänenkin kanssaan koettiin monenlaista ilonhetkeä, niin kyllä semmoiset vaivat on niin kokonaisvaltaisia olleet, että ihan pitää pinnistellä muistaakseen hyviä vauvamuistoja. Neidin puolustukseksi, niin hän on kyllä niin ihana neitokainen kynsilakkoineen ja ponnareineen ja arvatkaa mitä? Neiti puhuu koko ajan korvakoruista, mikä on tosi outoa, koska itse käytän korviksia nykyään melko vähän etteivät vaan jää mihinkään kiinni ym. Että koskakohan tuo vaatii sitten äitiä tai iskää korvistenlaittoon lähtemään? Itse kun olen ottanut korvareiät vasta 15-vuotiaana...... Hurjaa. Esikoinenkin on oikein tuleva jalkapallosankari, kun tällä viikolla alkaa pienen suuren miehen jalis-treenit. Odotan innolla, koska minusta tulee oikein kunnon soccer-mom. :D
Ehkä nyt olen jaaritellut taas tarpeeksi,
ookke moi!
