pohrintaa helluntailaisuurestani

Nyt on jäänyt vähän blogin päivittäminen, koska ei olla tehty mitään sen ihmeempiä ruokia. Voin pikaisesti kertoilla millä olemme itseämme ravinneet plus ajattelin jotain tarinoida Taivaslaulu-kirjasta, jonka luin viime viikolla.

Lauantaina herkuteltiin päivälliseksi uuniperunoita joihin tehtiin savulohesta semmoinen täyte. Nam! Esikoisella oli hieman epäilyksiä kuorineen syötävästä perunasta, mutta hänkin huomasi että se kuorihan on juuri parasta! Sunnuntaina paistettiin itsetehtyjä pinaattilättyjä. Niistä esikoinen totesi että itsetehty pinaattilätty on parempaa kuin kaupan ja niin ne kyllä olikin. Ohjeen pinaattilättyihin otin ystäväni blogista, joten en ala sitä ohjetta täällä sen ihmeemmin jakelemaaan. Hyväntuulen keittiössä-blogiin tästä
(Kuvat lopputuloksista voin lisätä myöhemmin.) Sunnuntaina iltapäivästä käytiin vähän paikallisessa perhepuistossa veljeni ja heidän kolmen lapsensa kanssa. Paistoimme kiltisti soijanakkeja ja soijachorizoa, lapsille soijanakit upposivat ainakin hyvin ja itsekin niitä söin vielä eilen ranskalaisten kanssa.

***
En ole siis mikään kirja-arvostelija, enkä aiokaan olla, mutta jotain kautta pitää päästä purkamaan ajatuksia, joita Pauliina Rauhalan Taivaslaulu minussa herätti, ajatukset eivät sinänsä liity edes suoranaisesti kirjaan... Viime yönä, kun nuorimmaisemme heräsi yöllä itkemään neljän aikaan aamuyöllä, mietin kirjaa ja tätä blogiani (jos olet lukenut kirjan, tiedät että myös kirjassa esiintyy blogi). Kunnon kirja-arvostelun voit käydä lukemassa esimerkiksi ystäväni Susan kirjablogista Järjellä ja tunteella.

Niinkuin jotkut ehkä tietävät ja olen varmaan asiasta maininnutkin olen itse syntynyt ja kasvanut helluntailaisperheessä, joten siinä mielessä tunnen uskonnollisten yhteiskuntien maailman jossain mielessä. Olen saanut osani hihhuliksi leimaamisesta, olen "saanut" ihmisiä etäännytettyä kertomalla hengellisestä suuntauksestani, olen vastaillut mitä kummallisempiin kysymyksiin, tyyliin kyllä me vietämme joulua. Nyt olen käynyt läpi myös väsymystä ja uupusta pienten lasten kanssa, joten kirjan teemat tulivat omalla kohdallani lähes iholle asti.

Olen tämmöinen kolmannen/neljännen polven helluntailainen, joten on sanomattakin selvää, että meillä on ollut kotona ja sukulaisissa aina vahva osa perhettä helluntailaisuus (mitä ikinä se kenellekin tarkoittaa). On luettu Raamatun kertomuksia, rukoiltu, käyty kokouksissa, lastenleireillä, juhannusjuhlilla, laulettu hengellisiä lastenlauluja ym, olen ollut lapsikuorossa, nuorisokuorossa, lauluryhmissä jne. Lista olisi aika pitkä, nuorten porukoissa tein kaikkea nuorteniltojen järjestämisestä ja leiriohjaajan hommista keittiöhommiin (vapaaehtoisuus kulkee ilmeisesti minulla verenperintönä). Ehkä se piti minut pitkälti kouluaikoina järjissäni, että vaikka koulumaailma oli minulle hirveän raskas, pääsin sitä pakoon seurakuntakuvioihin. Ja vaikka muuten tunsi itsensä hirveen tarpeettomaksi ja turhaksi ihmisolennoksi, oli hetkiä ja paikkoja, joissa pystyi kokemaan olevansa sittenkin tarpeellinen.

Kun 2006 muutimme nykyiselle asuinpaikkakunnallemme, en päässyt mieheni kanssa lainkaan mukaan paikallisen seurakunnan toimintaan. Koimme itsemme liian erilaisiksi porukoihin, joten siksi olemme olleet viime aikoina vain satunnaisia kävijöitä. Se on ollut hirveä harmi, koska kyllä uskova ihminen kaipaa semmoista seurakuntayhteyttä. Minulla on täällä aivan ihania ystäviä ja olen päässyt mukaan monenlaiseen ihanaan toimintaan, mutta semmoista täydellistä ymmärrystä kaikesta kokemastaan ei voi jakaa kuin sellaisen kanssa, jolla on taustalla samanlainen ajatusmaailma. Ehkä sitä yhteisöllisyyttä, johon on lapsesta asti tottunut, kaipaa eniten.

Nyt olen ehkä tarpeeksi pohjustanut asiaani, joten.. Tosiaan, vaikka olen kasvanut uskovassa kodissa jne en ole koskaan kokenut itseäni miksikään tuputtajaksi. En tiedä tietävätkö kaikki tuttuni edes taustaani (no nyt ehkä tietävät), koska elän kumminkin niin omaa elämääni. Minulle usko on henkilökohtainen asia, josta voin kyllä jutella, jos se muuten tulee puheeksi jossain asiayhteydessä. Ehkä se johtaa näistä kiusaamistaustoista, koitan välttää kaiken sellaisen esilletuomista, joka tekisi minusta ns vastenmielisen toisen silmissä. Mutta toisaalta minkäs sitä itselleen mahtaakaan? Haluan pitää itseäni hyväksyvänä ja sallivana ihmisenä enkä halua tuomita tai tehdä liian hätäisiä johtopäätöksiä muista (toisaalta ihminen kun olen, sitä varmasti tapahtuu enemmän kuin olisi tarpeen).

Pidän itseäni siinä mielessä onnekkaana, että minulla on suuri suku, jossa on annettu vähän kaikkien kukkien kukkia, eikä ole joka asiasta alettu saman tein tuomitsemaan helvetin tuleen palamaan. Enemmänkin on painotettu sitä, että muita pitäisi arvostaa ja heistä tulisi välittää omina itsinään. Jos minua katsoo tai kuuntelee on vaikea uskoa, että esim äitini sekä hänen sisaruksensa ovat ehkä maailman optimistisimmasta päästä olevia ihmisiä. Heillä on luja usko ylöspäin sekä muihin ihmisiin. Välillä käy ihan kateeksi että pysty itse samaan. Olen semmoinen skeptinen Tuomas, joka epäilee viimeiseen asti. Jos jossain olen hyvä, niin siinä että syytän mielelläni Jumalaa siitä mitä milloinkin tapahtuu. Miksi annoit minun väsyä? Mikset antanut voimaa jaksaa? Mikseivät minun lapseni käyttäydy kuin pienet enkelit? Ja niin edelleen. Muutenkin taidan olla ihan naurettava esimerkki helluntaisisaresta, mustissa vaatteissa liikkuva ikuinen pessimisti, joka pelkää suurinpiirtein kaikkea pimeästä korkeisiin paikkoihin... Missä on semmoinen luja luottamus, josta olen lapsesta asti kuullut? Ehkä se on tuolla jossain sisimmässä, jossa elää myös se tieto, että olen Korkeimman suojassa? Toivon ainakin niin...

Kyllä minä olen ollut väsynyt, olen ollut masentunut ja alakuloinen.. olen miettinyt miten maailma olisi parempi paikka ilman meikäläistä.. olen laskenut katseeni maahan ja kääntänyt pääni pilkan ja kiusanteon pelossa. On hirveän ahdistavaa kun ihmiset tuomitsevat automaattisesti minut tietynlaiseen kaavaan ja ajatusmalliin, lokeroivat päässään jollekin hullujen tai muuten vaan kummallisten tyyppien osastolle. Olen jatkuvasti altis ennakkoluuloille, joita ihmisillä on mielessään.. Toisinaan tuntuukin siltä, että saa olla mitä tahansa muuta paitsi ei uskovainen. Ei helluntailaisuus sinänsä vielä ketään autuaaksi tee, joten kyllä tässä samaa ihmiseloa eletään kuin mitä muutkin.

En ala erittelemään mitään seurakunnan oppeja tai siitä mikä on syntiä ja mikä ei, uskoisin että jokaisella on omatunto jonka mukaan toimia ja niistä oppiasioista voi keskustella jonkun minua fiksumpien kanssa. Mutta sen haluan myös sanoa, että minun kuullen voi kyllä kiroilla, sitä ei minulta tarvitse pyytää anteeksi (en muuten kyllä pidä ko tavasta). Minun seurassani voi käyttää alkoholia (ei kiitos niitä räkäkännejä, en oikeasti tiedä mikä minua pelottaa siinä humalatilassa, varsinkin sellaisten maajoukkuemiesten...?), tunnen itse rajani ja lähden kyllä pois kun minua alkaa ahdistaa. Ei en halua keskustella kumpi on oikeaoppisempi kaste, lapsi- vai aikuiskaste, luulisin molemmilla pääsevän taivaaseen. Ei joku asia tee minusta parempaa ihmistä, yhtä paskamainen olen kuin muutkin ihmiset kun sille päälle satun. Anteeksi siitä.

Mikä tärkeintä: Ihan sama vaikka mitään Jumalaa tai taivasta ei olisi, ei se sinun elämääsi luulisi häiritsevän, jos minä tuhlaan elämäni uskomalla tyhjään. En mielestäni menetä mitään. Päinvastoin, minulla on ihanat rakastavat vanhemmat ja perhe, jotka eivät ryypänneet ja kironneet ja tapelleet, koskaan ei tarvinnut pelätä väkivaltaa. Minulla on ihana mies, jonka kanssa haluamme samoja asioita ja haluamme kasvattaa lapsistamme hyviä yhteiskunnan jäseniä, jotka kunnioittavat toisia ihmisiä ja vastustavat itsekkyyttä ym. Ei tarvitse miettiä koska mies tulee kotiin ja mimmoisessa kunnossa tai että se kävisi vieraissa, joten on kyllä ihan hirveetä tää mun elämä. Apua.

Voi olla että joskus jatkan tätä pohdintaa mutta nyt ajatus tökkii. Aika pitkä sepustus, toivottavasti joku jaksoi lukea. :) Ei hirveästi mitään punaista lankaa tässä minun kirjoituksessa, mutta ei anneta sen haitata. Suosittelen lukemaan sen Taivaslaulun, itsessä herätti ainakin ajattelemaan tätä omaa sisäistä maailmaa ja omaa tilannetta. Ja teille tutuilleni joille nämä asiat minusta tulivat yllätyksenä: Älä käännä minulle selkääsi, olen edelleen se sama omituinen kaksimielinen mörkö mikä olin tähänkin asti.