syyllisty

Ennen kuin pureudun itse aiheeseen pitää kertoa ihan kaikille yhdessä ja erikseen, että nyt on kylmä!! Tässä ehti olemaan jo muutama tosi lämmin viikko, joten nyt tuntuu siltä että jäätyy pystyyn jos vähänkin kurkistaa ulos vaikka siellä ei sitä -20° olekaan. Kevättä koitin sitten  luoda keinotekoisesti ostamalla lähikaupasta ruukkunarsissin, piristi tämän viluisuuden keskellä. Joku siinä keltaisessa värissä ilostuttaa?

Viime viikolla tunsin itseni hirmu väsyneeksi (ehkä tuo katupöly oli sen takana) ja jotenkin alistuneeksi.. Kevät, varsinkin tämä maaliskuu, on aina ollut minulle tosi raskas kuukausi. Koulussa luulin että se johtuu jostain kouluhommien määrästä, mutta ilmeisesti se on tuo valon määrän lisääntyminen, joka joitakin ihmisiä ahdistaa, eikä niiden kouluhommien lisääntyminen (no ehkä sekin). Mutta ehkä se taas tästä. Kohtahan on jo huhtikuu. :)

Aasin sillasta toiseen niin jos jotain olen oppinut elämästäni on se, että olen tosi herkkä syyllistymään. Lieneekö syynä, että olen aika kiltti ja hieman heikkoitsetuntoinen.

Mutta miettikää nyt, koko ajan syydetään syyllistymistä mm. median kautta:
"Mitäs äänestitte kokoomusta/persuja/demareita/vihreitä/mitä näitä nyt on!?" "Miksette käyttäneet  äänioikeutta silloin kun oli mahdollisuus?!!" "Miksette äänestäneet sitä ja tätä ja tota idolssissa/voice of Finlandissa/TTK:ssa/Big Brotherissa/Suomen parhaassa bussikuskissa/Suomen surkeimmassa teatterin paikannäyttäjässä (oliskohan tää muuten toimiva tv-formaatti.....? Toim huom)??!!!" "Älä syö meetvurstia, siinä on hevosta!" "Älä syö pääsiäislammasta, siinä on lammasta!" "Älä matkustele, lentokoneet saastuttaa!!" "Matkustele, koska muuten jonkun kalastajakylän talous kaatuu kun ei ole turisteja!!!" "Pese vaatteet sadassa asteessa, koska muuten niihin jää ulostehituleita!?!" "Älä pese pyykkiä liian kuumalla, se ei ole ekologista eikä taloudellista!"
JNE, listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kylläpä tuli syyllinen olo.

Lähis pahinta syyllistämistä/syyllistymistä tulee äitiydestä;
"Nainen! Jos et tee yhtään lasta tai teet vaan yhden, olet edesauttamassa hyvinvointiyhteiskunnan kosahtamista, koska se tarvitsee tulevaisuudessa 2,3 (päästä heitetty luku, älä siteeraa tätä! Toim huom) lasta/nainen, koska maamme tarvitsee tulevaisuudessakin veronmaksajia." "Mene töihin kun lapsi on 3 viikkoa, muuten olet valtion elätti/taakka veronmaksajille/sosiaalipummi/itsekäs kun siellä kotona vaan haluat maata mitään tekemättä/äläkä vaan tee enempää kuin se yhden ettet syrjäydy työelämästä. Mutta muistakin, että jos menet töihin, hylkäät lapsesi päivähoitoon ventovieraitten hoidettavaksi, missä lapset ovat vaan osa järjestelmää." "Imetä, mutta älä vaan julkisesti, jonkun kahvilahetki saattaa mennä pilalle. Oikeastaan älä lähde ihmisten ilmoille vauvan kanssa ensimmäiseen puoleen vuoteen lainkaan. " "Tee itse terveellistä ja monipuolista ruokaa parhaista raaka-aineista, mutta pidä huoli että rahaa jää siitä pienestä äityspäivärahasta/kotihoidon tuesta myös lasten mahdollisiin lääke-kuluihin, uusiin sisähousuihin, kun polvet on aiemmissa rikki, uusiin lenkkareihin, kun edellistä lähti pohja irti, uusiin hanskoihin, kun vanhat hukkuivat/rikkuivat, kun muutenkin kaikki vaan kallistuu." "Vie lapsi liikkumaan, mutta älä tue sitä riisto-seuratoimintaa, joka pyrkii johonkin voittajien yhteiskuntaan missä vaan paras pärjää." "Älä hanki lemmikkiä kerrostaloon/rivitaloon, rahat ja aika menee, paitsi jos et hanki, lapsesi ei opi ottamaan vastuuta ja hänelle puhkeaa kaikki maailman allergiat. "Huh. En jaksa edes jatkaa kun tulee ahdistus jo vähemmästäkin.

Okei hieman kärjistetysti esitin asiat, mutta lähes kaikkeen tähän olen törmännyt netin keskustelupalstoilla, iltäpäivälehdissä, ym. Vaikka en henk koht kaikesta loukkaannu/pahastu/ahdistu/syyllisty, niin pakko todeta että kyllä on äitinä ja naisena oleminen haasteellista, ihme kun hengissä selviää täällä väärien valintojen maailmassa. Mitenhän sitä edes ennen vanhaan pärjättiin sillä maalaisjärjellä..?

Jos totta puhun, en tällä kertaa edes paljastanut niitä mistä oikeasti koen syyllisyyttä. Ehkä joskus toisella kertaa, kun en koe niistä niin isoa syyllisyyttä.

Kiitos ja anteeksi.

hirveen syvällistä itsetutkistelua

Tättärää!

Päätin nyt jatkaa tätä aktiivista bloggaamistani, kun sen niin reippaasti aloitinkin. En meinannun viime yönä saada unta kun mietin mitä kirjoittaisin (olisi pitänyt varmaan alkaa heti kirjoittamaan...), mutta nyt en muista niista fiksuista aivoituksista hölkäsen pölhäystä.. Tiedä sitten olivatko oikeasti kovin fiksuja... Yöllä vaan se ajatus kulkee paljon kirkkaammin, minkäs teet?

äitienpäiväkukat

Olen viime päivinä pohtinut omaa itseäni melko paljon, miettinyt millainen olen nyt, millainen olen ollut ja minkähänlainen sitä sitten tulee olemaankaan. Jonkin verran olen miettinyt myös sitä miltä näyttää ihmisten silmissä. Jonkin verran olen myös miettinyt tapaani esimerkiksi kirjoittaa asioita ja miten ne näkyvät toisen lukemana sekä tapaani puhua. Olemme miehemme kanssa melko sarkastisia ja toki se tyyli puhua esiintyy myös muussa kanssakäymisessäni ihmisten kanssa. Juuri tässä viime viikolla tokaisinkin yhdelle ystävälleni aiheesta puhuttaessa, että sarkasmi on vaarallinen laji.

Nyt varmaan rakas lukijani kysyt, että mihinkäs tulokseen sitä on sitten tultu? Noh, tästähän voisi kirjoittaa koko päivän ja jatkaa vielä pari seuraavaa viikkoa eteenpäin, mutta koitan tiivistää. Olen ollut vuosia oman itseni vanki tai paremminkin ajatusteni vanki. Olen vakuutellut itselle, että en pysty siihen, en kykene siihen, se on minulle mahdotonta, en osaa, en tahdo, en uskalla, mikä johtuu pitkälti siitä että minulla on todella heikko itsetunto. Minua on siinä vaiheessa lyöty paljon lokaan kun olen ollut herkkä ja olisin tarvinnut paremminkin ylösnostamista, mutta se oli silloin ja niitä aikoja en voi enää muuttaa, mutta itseäni voin muuttaa. En oikeastaan tiedä millaiseksi haluan itseäni muuttaa, mutta ainakin itsetuntoani haluan kohottaa. Tiedän että esimerkiksi kauniin minusta saisi ainoastaan menemällä leikkurin pöydälle, mutta mitään niin radikaalia en edes halua. Mieluummin haluan muuttaa ihmisten käsitystä siitä mikä on kaunista kuin muuttaa itseäni vastaamaan sitä kuvaa mitä ihmiset yleensä pitävät kauniina. Tiedän että matka on pitkä ja karikkoinen, mutta ehkä joskus koittaa päivä, että voin olla täysin tyytyväinen itseeni. Olen saanut viettää aikaa siellä kuuluisalla "pohjalla", josta ainoa suunta on ylöspäin, minne koen itse olevanikin matkalla. Vieläkin alkaa sydäntä kivistää ne vanhat ahdistuksen ja väsymyksen tunteet, jotka pitivät vallassaan, mutta nyt tiedän miten toimia jos niitä vielä tulee. Mielestäni sekin on jo jotain. Jotta ei mene ihan itsekehuskeluksi, niin olen minä saanut apua, paljonkin. Arkea on helpotettu, olen opetellut olemaan armollisempi, suhtautumaan tiettyihin asioihin rennommin, olen saanut jutella ja jakaa ajatuksiani, kirjoittaa tätä blogia,.. Monenlaisia konsteja on ollut purkaa omaa sisäistä ahdistusta, ja esimerkiksi toisilla ihmisillä on ollut siinä merkittävä rooli, kiitos siitä heille, he eivät kaikki edes tiedä itseään, mutta jos mietit tarkoittaakohan se minua, niin kyllä, kiitos sinulle myös. <3

Sarkasmilleni tulen tuskin koskaan voimaan mitään, välillä koitan hillitä itseäni, eli jos olet joskus jostain sanomisestani harmistunut, niin ota se meikäläisen kuivana ja suht huonona huumorintajuna ja anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ihan tosissaan, olen huomannut viime vuosina, että yksi lempiaiheitani on itsestäni puhuminen ja muutenkin saatan suoltaa käsittämättömän määrän tekstiä suustani ulos, millä ei ole oikeastaan mitään päätä eikä häntää. Kyse ei ole mistään itserakkaudesta, olen vain tullut siihen tulokseen, että puhumalla itsestään on vähän vaikeampi loukata muita kuin puhumalla noh, vaikka toisista. Ehkä silti voisi vähentää itsestään puhumista ja antaa tilaa muillekin puhua itsestään tai mistä vaan. No mutta eipä siitä sen enempää, jutellaan aiheesta lisää vaikka kasvokkain. :)

pikkuherra vesirokon
kourissa

Viime päivinä myös tuo meidän toukkamme on antanut suuria ilon aiheita, muun muassa väläyttelemällä niitä maan mainioita hymyjään sekä päästämällä eilen oikein hekonaurut äidille ja isälle. On se niin ihana veijari. Nyt huomaa taas kun on semmonen ns. tavallinen vauva-aika (mitä sekin nyt kenellekin tarkoittaa), että miten paljon helpompi on oikeasti nauttia siitä vauvasta, kun ei koko ajan ole hirveän stressaantunut. Tiedän ettei meidän neiti voinut sille mitään, että oli kova vauvana itkemään, jos hänellä otti esimerkiksi mahasta, mutta kyllä se vaan rankkaa aikaa oli ja vaikka hänenkin kanssaan koettiin monenlaista ilonhetkeä, niin kyllä semmoiset vaivat on niin kokonaisvaltaisia olleet, että ihan pitää pinnistellä muistaakseen hyviä vauvamuistoja. Neidin puolustukseksi, niin hän on kyllä niin ihana neitokainen kynsilakkoineen ja ponnareineen ja arvatkaa mitä? Neiti puhuu koko ajan korvakoruista, mikä on tosi outoa, koska itse käytän korviksia nykyään melko vähän etteivät vaan jää mihinkään kiinni ym. Että koskakohan tuo vaatii sitten äitiä tai iskää korvistenlaittoon lähtemään? Itse kun olen ottanut korvareiät vasta 15-vuotiaana...... Hurjaa. Esikoinenkin on oikein tuleva jalkapallosankari, kun tällä viikolla alkaa pienen suuren miehen jalis-treenit. Odotan innolla, koska minusta tulee oikein kunnon soccer-mom. :D

Ehkä nyt olen jaaritellut taas tarpeeksi,

ookke moi!

sieltä tulee..... VAUVA

Siihen väsymykseen piti palata.. monet tietävätkin itse asiassa jo sen mutta halusin siitä vähän jakaa ajatuksia tännekin.. eli... pikkuinen vauvelihan se meille yllättäen ilmoitti tulostaan kesäkuun puolessa välissä.

Ihmetys oli tosiaan suuri kun siihen tikkuun piirtyi viiva, tunteet menivät laidasta laitaan, koska jo kahden kanssa on toisinaan melko raskasta, entäs kolmannen kanssa sitten.. Hirmu epäuskoinenkin olo on ollut, joten oli ihan kiva, kun ensimmäisessä neuvolassa terveydenhoitaja kurkkasi ultralla, että löytyykö sieltä mitään ja löytyihän sieltä tommonen pieni sentin pituinen rusina, viikkoja tuolloin 7+2. Laskettu aika olisi 15.2. eli vain kuusi päivää eroa esikoisen laskettuun aikaan, joka oli aikoinaan 9.2.

Elokuussa käytiin alkuraskauden ultrassa ja siellä näkyikin jo potra 11 senttinen vauva. Koon puolesta kätilö arvioikin lasketuksi ajaksi 13.2. Aika rauhallinen tapaus oli ultrassa ja tuntuu olevan edelleen. Liikkeitä tuntuu harvakseltaan (johtuu ilmeisesti osittain myös siitä että istukka on edessä), mutta eiköhän tuo ala innostumaan liikkumaan ku viikkoja tulee enemmän.

Nyt tässä lähestytään jo puolta väliä kovaa vauhtia.. toisaalta hirvittää, toisaalta jännittää, kaikkea sekaisin. Eniten tietysti mietityttää, että miten pärjään kaikkien kolmen kanssa (mikä saattaa tuntua kummalliselta koska on perheitä, missä on useampiakin lapsia ja kuulemma nekin monet pärjäävät ihan hyvin?), mutta niin se vain menee.

Alussa olin tosiaankin hirmu väsynyt ja vaan makoilin suurimman osan päivästä, välillä tietysti oli lapsien kanssa ulkoiltava mutta aina kun oli mahdollista vedin pitkälleen. Pahoinvointiakin oli jonkun verran, mikä ei kanssa ollut kovinkaan mukavaa.. neiti tulikin kerran nauramaan viereen kun äiti yrjösi. Ei ollut neiti ilmeisesti selvillä siitä että äidillä ei ollut krapulaa (jolle toki olisikin saanut nauraa ja saakin jos joskus semmoinen vahinko kävisi; mitä kylläkin epäilen suuresti..) vaan ihan muuten piti pönttöä halailla.

Myös kaikki mahdolliset ihanat ja ei-ihanat tunteet ovat nousseet pintaan ja olenkin ihan yliherkkä kyynelehtimään asialle kuin asialle, joten pliis älkää tulko minulle jakamaan mitään lemmikin menetystarinoita tai katkeria eroja. Olisi hirmuisen noloa itkeä enemmän kuin asianomainen itkee (uskon että niin se kuitenkin menisi). Herkkyyteen liittyy myös se että ihoni on ei-niin-kivasti herkistynyt.. kasvoni ovat puhjenneet pahempaan kukkaan kuin yläasteella.. OIKEESTI! Se on ihan hirveää! Vaikka onkin pieni ja vielä aika lievä vaiva, mistä sinänsä olen ihan tyytyväinen, se on melko näkyvä vaiva. Kasvojaan on hankala piilotta, ellen sitten ala pukeutumaan burkaan, mikä olisi taas melko typerää parin finnin takia. En halua oikeasti valittaa, mutta ei ole kiva näyttää naamasta viistoistakesäiseltä. Tästä syystä (ja siitä että näytän nyt jo ihan pöhöttyneeltä) mietin että missä on se raskauden hehku, mistä olen joskus kuullut puhuttavan? Tämä on nyt jo kolmas kerta tässä tilassa ja voin sanoo että näy eikä kuulu mitään hehkuja... Huhuuu?? Hehkuuuu... Missä oleeeet...? Ilmeisesti se on skipannut suosiolla meikäläisen.

Onneksi on vielä tallessa edellisten raskauksien aikaan ostettuja vaatteita.. nyt on voinut ottaa ne käyttöön ja jotain olen ostanut käytettyinä kirppiksiltä ja tutuilta. Esimerkiksi punainen paita, joka minulla on kuvissa päällä on kirppikseltä semmoisesta kahden euron muovikassillisesta vaatteita. Sain siinä isännälle samalla aika monta siistin puoleista t-paitaa. ;) Nyt olen myös Uffilla innostunut käymään ja olenkin sieltä tehnyt jo löytöjä mm. hauska mekkolasten serkkutytön ristiäisiin.

Kampaajalla käyty.

Myös se tosiasia että jälleen on edessä sektio, vaivaa aika ajoin melko paljonkin. Ainahan puhutaan että siihen liittyy paljon riskejä ja sitten kun tietää mitä se siitä toipuminen on, niin en todellakaan odota sitä. Muutenkin olen koko ajan hirmu skeptinen siitä, että kaikki ei vaan voi sujua hyvin, jokin menee kumminkin pieleen. Hyvä minä! Maalata nyt piruja seinille.. No mutta ei ajatuksilleen mitään voi ja tässä on tämä tieto lisää tuskaa-puoli vielä melko voimakkaana läsnä.

Esikoinen on tietysti innoissaan kun nyt nuoremmastakin tulee isosisko ja hänestä tulee kaksoisisoveli (hänen oma terminsä)!

Mutta nyt painuu silmät jo väkisinkin kiinni... zzzzzz...
jatkan myöhemmin juttua ja ajattelin pari sanaa kirjoitella viime aikaisista kokkauksistani myös (olette kumminkin niistä niin kiinnostuneita ;). Thank you and good night! Sanoi Frasierkin.

mikä on mereotiitti?

Ihanaa, kun neljä-vuotias kyselee, minkä jaksaa millon mitäkin. Mikä on lihansyöjä? Mikä on mereotiitti (=meteoriitti)? Mikä on sitä ja mikä on tätä? Eikä riitä vaikka se meteoriitti-juttu selitetään kertaalleen, kun poika palaa siihen sitten hetken päästä uudelleen. Toisaalta se on ihan söpöllä tavalla huvittavaa, toisaalta se on hirmu rasittavaa. Saapi ihan itse valita kummin sen ottaa. Nih.

Mutta: Kuopuksen 1-v. synttärit saatettiin kunnialla läpi ja nyt meillä on sitten virallisesti yksi 4-vuotias ja yksi 1-vuotias. Jippii. Meidän vauvasta tuli taapero ja muutenkin se on jo ihan iso tyttö, kun kävelee jo kunnolla ja välillä ottaa jo aikamoisiakin spurtteja. Huippua! Perässä pysyminen saattaa olla kohta jopa haasteellista, mutta kasvaa ainakin kunto, kun typy pitää maman liikkeessä. Ei pääse mama laiskistumaan. Laatikot ja kaapitkaan eivät saa olla enää rauhassa, kun kaikki pitää tonkia läpi ja levitellä huiskin haiskin. Silmät saa olla, sanan varsinaisessa muodossa, Selässäkin!

Mutta nyt alkoi kuopuksemme elämän toinen elinvuosi ja toivon totisesti, että siitä tulee helpompi kuin ensimmäisestä! Nyt on joka tapauksessa edessä vieroitus imettämisestä sekä joku konsti pitäisi keksiä, että napero joisi normi maitoa? 

jo joutui armas vauva-aika

Enää neljä yötä ja minun vauvani täyttää vuoden! Hui! Ei voi olla mahdollista, että vuosi sitten jännitettiin, että koskakohan tuo syntyy, kun oli jo mennyt laskettu aikakin ohitse. Nyt tuo on semmonen pikku terroristi, joka on koko ajan keksimässä jos jonkinlaista kaapin tyhjentämistä, koiran vesikipon kaatamista, liukumäkeen kiipeämistä jne. Neiti kävelee jo pitkiäkin matkoja ja kävelee jo pihallakin jonkun verran. Hassua, että semmoisesta rääkyvästä toukasta on tullut tämä suloinen, joskin hyvin itsetietoinen neiti-ihminen. Isovelikin on alkanut suhtautumaan siskoonsa jo hieman paremmin tässä viime aikoina, mikä on melkosen ihanaa, koska uskokaa: mustasukkaisuus yhdistettynä uhmaikään ei ole mikään paras mahdollinen yhdistelmä...

Äidin sydämeen ihan koskee ajatus, että vauvani ei olekaan enää vauva. Ei sillä, ihanaahan se on, kun lapsi kasvaa ja kehittyy, mutta se aika, jonka lapsi oli minusta täysin riippuvainen meni niin äkkiä ohitse. Jos olet lukenut aikaisempia postauksiani, muistat varmaan, että neitimme ei ole ollut mikään kaikista helpoin vauva. Ehkä siksi tämä on jotenkin erityisen haikeaa? Typyn kanssa on saanut itkeä niin monet itkut oman riittämättömyytensä edessä, ettei moni tiedäkään, mutta silti on pitänyt olla kiitollinen ja onnellinen, että hän on kuitenkin terve ja saa kasvaa ja kehittyä. Monia kertoja olen miettinyt, että olikohan sitä ihan hullu, kun meni hankkimaan toisen lapsen, mutta sitten kun katsoo sitä lasta, niin tajuaa, että kyllä juuri tämän nappulan piti tulla juuri tähän perheeseen.

Toisinaan minusta tuntuu, että tämä taakse jäävä vuosi on mennyt ohi melkein huomaamatta? Sitä eli niin sumussa, että ei aina pystynyt tai edes halunnut pysähtyä miettimään missä mennään. Vauva-vauva-ajastakin on pääasialliset muistot, kuinka aina se vauva itki ja itki, vaikka mitä teki, isoveli vielä vaati vieressä millon mitäkin. Pakko oli käydä ulkona, pakko oli viedä kerhoon, hakea kerhosta, tehdä ruokaa, käydä kaupassa, käydä kyläilemässä, vaikka itseä ei olisi lainkaan huvittanut yhtään mikään. Kaikki piti tehdä toisella kädellä, kun toisella piti itkevää parin kuukauden ikäistä sylissä, jos vaan yksin oli lasten kanssa kotona. Alkuaikoina imetin lähestulkoon koko illan vauvaa, koska esikoisen imetys ei onnistunut ja nyt halusin onnistua senkin edestä. Siltikään vauva ei ollut tyytyväinen kuin hetken. Mies hoiti esikoisen melkein yksin aina vain kun oli kotona. Nyt kun ajattelee taaksepäin, niin ei voi kuin itsekään ihmetellä, että miten me jaksettiin? Totisesti toivon, että jos vielä tulee vauva, niin se olisi hmm.. hieman helpompi tapaus, vaikka eihän sitä koskaan voi tietää. Mutta tosiaan verrattuna esikoiseen, tämä nuorempi on kyllä laittanut vanhempansa tositoimiin heti vastasyntyneestä lähtien.

Voin ainakin kumota täysin kaikki toinen on helpompi kuin ensimmäinen-väitteet! Tai sitten se vain on niin, että poikkeus vahvistaa säännön. Mutta pääasia on, että tässä ollaan ja lapsi (lapset) on hengissä, vanhemmat on hengissä ja koirakin on vielä toistaiseksi hengissä. Se kyllä on pakko sanoa, että tällä hetkellä henkisesti olen ainakin itse melko loppu, ehkä olisi pitänyt menneen vuoden aikana joskus antaa tilaa itselleen hengähtää? Enkä siis tarkoita, mitään ulos lähtemistä ilman lapsia tai muuta sellaista, vaan sitä, että ei olisi pitänyt ehkä olla koko ajan itselleen niin vaativa, koska luulen, että se kostautuu vielä. Mutta helppohan se nyt on sanoa. Katsotaan sitten seuraavan (jos sellaista ikinä tulee) lapsen kohdalla, josko sitten olisi oppinut jotain.

Mutta vaikka nyt kuulostaa ihan hirveältä koko neidin vauva-aika niin olihan siinä hienojakin hetkiä. Ne vaikeat ajat vaan jäävät helpommin mieleen, varsinkin kun on koko ajan ollut hieman väsynyt ja tuskanen. Se neiti on joka tapauksessa niin ihana, että mistään hinnasta, en hänestä luopuisi, samoin kuin en meidän uhmakkaasta esikostakaan luopuisi. <3

keshäloma

Voi teitä lukijaparkojani, kun olette joutuneet elämään pimennossa blogistani. Olen viettänyt niin koneetonta kesää, että en ole edes muistanut blogiani päivittää. Olen facebookia ym käyttänyt pääasiassa kännykällä, kone on ollut lähinnä Areenaa varten.

Kesä on tuntunut menneen ohi ihan hujauksessa! Juurihan se vasta oli toukokuu ja nyt on yhtäkkiä jo elokuu? Ai kauheeta.. Meidän vauvakin täyttää jo 11 kuukautta ja kohta tulee sitten jo se ensimäinen vuosi täyteen, hui! Vuosi vasta onkin mennyt nopeasti! Juuri se vauva syntyi ja nyt se on semmoinen mahoton konttailija, joka kiitää pitkin lattioita ja tutkii kaikkea mahdollista (tänään muun muassa teki naarmun minun uusiin silmälaseihin, jotka saatiin vasta juuri maksettua).

Jäin tänä kesänä koukkuun muuten Doctor Who-sarjaan, se vaan on niin hyvä! Vaikka siinä on jotain tosi älyttömiä juttuja, niin se ehkä antaa sille sarjalle enemmänkin lisäarvoa. Nyt sarja jäi tauolle ja koko ajan mietin, että onko elämää Doctor Whon jälkeen?? Briteissä on tullut jo useampikin kausi, mutta Suomessa on näytetty vasta muutamia. Ai että, pakko ehkä hommata joku dvd-boxi Tohtoria! Mutta suosittelen tätä sarjaa lämpimästi, jos on vähänkään kiinnostunut scifistä. En ala sen enempää selittämään juonenkäänteistä, koska kaikki osaavat luultavasti käyttää Wikipediaa.

No juu, siinä tärkeimmät uutiset tältä kesältä, kasvava ja lapsi ja Tohtori. ;) heh.

vaikeeeeta

Kauheen vaikea keksiä mitään järkevää kirjotettavaa.. Jotenkin nyt hankala siirtyä taas semmosiin kevyempiin aiheisiin, kun se yksi teksti oli niin vakavaa, että itseenikin itketti sitä kirjottaa.. Hieman huolissani olen siitä, että melko monet koulukavereistani eivät ole ilmaisseet lukeneensa tekstiäni, minkä takia en oikein tiedä, mitä he ovat ajatteleet. Ehkä se joskus selviää. No mutta eiköhän kirjoittaminen taas tästä lähde sutjaantumaan, kunhan vain pääsee alkuun.

Siivosimme koko viikonlopun tätä kotikoloamme, jotta saisimme siitä taas hieman asuttavamman näköisen. Parvekkeellekin ostettiin amppeli ja laitettiin salaattia parvekelaatikkoon esikoisen kanssa, oli melko tarkkaa se multien asettelu. Kesä on nyt melkein virallisesti tullut meillekin! Jipii! Ikkunat pestiin jo jokin aika sitten ja verhot vaihtuivat siinä sivussa kesäisempiin, joten nyt tehtiin jonkinlainen loppusilaus tähän suursiivoukseen.

Tyttö täällä mönkii ympäriinsä ja on ihan mahdottoman utelias. Hän on koko ajan menossa tiskikoneelle, imurin kimppuun tai parvekkeelle ja aina kun silmä välttää, niin tekemässä jotain omia hommiaan. Typyllä on hassu tapa "kontata", se on semmoinen istuma-asennon ja karhukävelyn välimuoto, joka hieman muistuttaa konttausta. No, kukin taaplaa tyylillään. Muutenkin jännää, että tuo kaikki liikkuminen lähti siitä, että neiti nousi ensimmäisenä pystyyn, sitten ryömiin siitä parin viikon päästä ja siitä muutaman päivän päästä "konttaamaan" ja nyt kävelee jo tuen kanssa. Tuli yhtäkkiä vissiin jonkinsortin kiire johonkin.

Nyt on kaikki pojan kerhot loppuneet jo tältä keväältä ja syksyllä sitten jatkuu iltapäiväkerho, eli virallisestikin se kesäloma on alkanut. Tekemistä toivon mukaan piisaa, ettei pojalla käy aika pitkäksi. Äidillä on ainakin hommaa kun pitäisi vielä vähän leipoa tässä joku päivä ja joka päivä on jotain pientä luvassa. Mukavaa! Tykkään kun on vapaata mutta silti jotain kiinnekohtia päiviin ja viikkoihin, ettei "vaan olla". Harmi vaan, että meinaa joka ilta mennä valvomiseks, ku ei huomenna kuitenkaan mitään ole heti aamusta.. Sitten neiti herättää joskus kuuden jälkeen niin on siinä mama jo vähemmästäkin väsynyt. Oma vika, pikkusika, voisi joku sanoa.

Mutta juu tänään tämmöstä, huomenna toisenlaista, niinkun aina.

Ooookke moi!

on siis kevät

Hetkittäin epäilen, että lukeeko näitä tekstejä kukaan, edes äiti? Mutta myönnetään, ehkä tämä on minun netissä pyörivä päiväkirja, johon kirjoittelen juttuja lähinnä omaksi ilokseni, mikäs siinä.

Jostain ihmeen syystä soi koko ajan päässä Kevät-biisi, se tulee aina näihin aikoihin mieleen ja siellä se sitten pyörii, kunnes koittaa kesä ja päässä alkaa soimaan kaiken maailman kesä-humpat. No mutta nyt on kevät, säästäkin sen jo huomaa. Vappukin on meinaa ihan just! Kääks, eikä oo ees ylioppilaslakkia käden ulottuvilla tänäkään vuonna. Vaikka sen hankki niin työllä ja tuskalla, sitä ei tule pidettyä edes vappuna. Ehkäpä sitten ensi vuonna tai joskus sitten kolmenkympin paremmalla puolella?

Kesän tulossa on kyllä ikuinen ongelma tuo vaatteiden väheneminen, joka puolestaan paljastaa kaikki mahdolliset epäkiitolliset vyötärömakkarat ja reisimuhkurat. Nunnakaapu alkaa vaikuttaa houkuttelevalta vaihtoehdolta kun katsoo omaa löysää mahaansa peilistä. Miksi sitä joka vuosi joulun jälkeen päättää, että nyt teen tuolle möhkyrälle jotain ja joka ikinen kesä huomaa, että enpä minä sille paljon mitään ole tehnyt.. Tänä vuonna sentään olen oikeasti edes yrittänyt. No eihän siinä, näillä mennään.

Ihana juttu, että meidän kylppäri on valmis ja nyt voi käydä ihan omassa vessassa ja suihkussa. Ei tarvi pelätä että jos mahatauti yllättää, ei olekaan vessa lähellä (tässä tätä minun lasi puoliksi täynnä-ajattelua). Muuten ok homma tuo rempattu kyyppäri on, paitsi että nyt kun ei ole muovimattoa enää lattiassa vaan joku maalattu vaan, niin se lattia on ihan törkeen kylmä! Apua! Kamalinta, mitä tiedän, on kylmänä talviaamuna kylmä vessanlattia. Mutta ehkä se kesällä on semmonen mukava viilennin sitten vastapainoksi, jossa makoillaan kuumana kesäpäivänä? Mutta hei?! Vessa! Kuin siistii?? Ihminen voi olla pienestä iloinen!

Ostin esikoiselle ensimmäistä kertaa semmoisen jättihelium-pallon ja tänäänkin toinen tuli vielä kiittelemään, että kiitos äiti, kun ostit minulle tämän pallon. Ihanaa välillä näinkin päin kaiken yhteenottamisen keskellä. Niin ja pikkunaperollekin tuli ensimmäinen hammas! Nyt saa äiti alkaa varoon ettei tyttö ala pureen oikein kunnolla.

Että näin, kiitti hei!

taas on kiirettä pukannut

Kyllä on sitten niin kiireistä edelleen tämä kotiäidin elämä, ettei mitään rajaa. Melkein voisi luulla että tekee päivisin muutakin kuin kökkii kotona. Tosissaan tässä on ollut kyllä kaikennäköistä ja sitten kun en ole viime päivinä saanut synkronoitua lasten nukkumisaikoja päivisin, niin eihän siinä mitään ehdi.

Olen nyt saanut osani pikkuneidin kanssa yhdestä rokosta. Ihmettelin yhtenä päivänä kun sormeen oli noussut muutama näppy ja samoin varpaaseen. En sitä sen enempää miettinyt mutta sitten kun huomasin typyllä kanssa näppyjä samoissa paikoissa niin heräsi epäilys, että enterorokko tässä on vissiin pukannut päälle. Sitten kun isännälle tuli samanlaiset näpyt niin eiköhän se melko varmasti sitä ollut. Esikolla on joskus aikaisemmin jo ollutkin. Hyvä sinänsä, että luin jostain keskustelupalstoilta miten siihen on liittynyt kamalaa kurkkukipua, ym flunssantapaisia oireita ja kutinaa, itsellä ei tällaisia ilmennyt lainkaan. Tyttö oli hieman tavallista äkäisempi, että olisiko hällä ollut sitten suussakin niitä näppyjä? Mutta yleisesti ottaen helpolla päästiin. Toisaalta meni sitten muutama päivä niin johan sitten se perusflunssa iski päällensä, onneksi on vielä lapset säästyneet. Saa nähdä jääkö tulevan viikon jumpat meikäläiseltä välistä.. :/ Ehkä vaihdan tiistain pumpin saunavuoroon...

Kävin pitkästä aikaa hölkkäämässäkin naapurin kanssa, viimeksi olen käynyt vissiin syksyllä -10? Ihmeen hyvin sujui siihen nähden että sillä hetkellä oli se rokkokin päällänsä, joskaan en ollut sitä vielä hoksannut. Eikä ollut sen jälkeen oikeastaan paikatkaan kipeät: Tätä lisää, kunhan tästä toivutaan! Ja se on niin helppo mennä sopivaa vauhtia, kun on juttuseuraa, pystyy seuraamaan omaa hengitystäänkin paremmin. Tietty kun kevätkin pukkaa ja tiet sulaa, niin yleensä silloin tekee mielikin lenkkeillä enemmän.

Neiti on oppinut tässä tällä välin kääntymään, pitkään ollut jo vähällä onnistua, kunnes lopulta hoksasi humpan juonen ja nyt pyörähtää jo melkein heti vatsalleen, kun laittaa lattialle. Isoveikka oli lähes samanikäinen, joten neiti seuraa ainakin vielä tässä vaiheessa veljensä jalanjälkiä. Velipojalla meni yli kaksi kuukautta, että oppi ryömimään, joten jos vanhat merkit paikkansa pitää, niin koiran ruoka- ja vesikipot saavat vielä hetken olla rauhassa. Silloin esikon ollessa pieni, toivoi koko ajan että kunpa se tekisi sitä ja tätä ja lopulta toivoi että kunpa se olisi vielä hetken vaa pötkötellyt. :D Varsinkin kun alkoi sanomaan sanoja alle yksi-vuotiaana ja lauseita jo pari-vuotiaana, niin omien ajatusten kuuleminen siitä lähtien on ollut lähes mahdottomuus. Mutta saapi nähdä miten pikkuneidin kanssa käy.

Ai kauheeta, kerkesin jo pari viikkoa sitten tekemään päätöksen, että joka maanantai päivitän tätä plokia mut heti oon joutunut siitä antaan myöden. No voehan. Tietysti "kaikki" ovat jännityksellä odottaneet, että mitäköhän jänniä juttuja se täti taas kirjoittaa ja sitten ovatkin joutuneet pettymään karvaasti kun täti ei ole kirjoittanut yhtikäs mittään. Tää on niin tätä mun aikaansaamattomuuttani!

Mutta asiaan. Niinkuin jo joskus kauhistelin, että tuo meijän jätkä täyttää huikeat neljä vuotta, niin koko ajan sitä asiaa päivittelee, jos ei muille niin ainakin itselleen. Kovasti ollaan pikkuherran kanssa pohdittu synttäritarjoamisia, äiti on lähinnä miettinyt ketä kutsutaan ja koska joutuu siivoamaan. Pikkumiehelle kaikista tärkeintä koko synttäreissä tuntuu olevan synttärikakku, jonka pitää olla joku mansikka-vadelma-systeemi, kuulemma. Lahjoista ei ole pahemmin puhuttu, se on varmaan tuo joulu, joka tekee sen, että ei poika osaa enää pyytää mitään, kun juuri saanut kaikenmoista? Isäntä hommasi meille juuri uuden pleikkarin, joten eiköhän siinä ole lahjaa tarpeeksi.

Pleikkarista puheen ollen, odotan jo kuin kuuta nousevaa, että saan ostaa jonkun sellaisen movella käytettävän tanssipelin! Vähänkö se oli hauskaa kun siskolla kokeilin, siinä tuli ihan hiki pintaan, kun joutui hyppimään sun muuta. Että jos jollain pyörii tarpeettomana nurkissa semmoinen pleikkari3:lle niin tännepäin vaan sitten tulemaan. ;) No joo, ehkä ostan itselleni aikaiseksi synttärilahjaksi tai nimipäivälahjaksi tai joksikin lahjaksi.. Lahjaksi siitä kun olen niiiiin ihana minä. Sitten haaveilin zumba-pelistä, mutta säästän ne rahat, koska tilasin itselleni Kuntoplus-lehden, jossa tuli kaupan päälle zumba-dvd. Voi testailla irtoaako kotona zumbaamisesta mitään iloa, vai onko se sittenkin hauskempaa porukalla.

Mutta nyt voin kyllä sanoa, että pumppi-kärpänen minuun on iskenyt! Eilen uskaltauduin tekemään vielä isommilla painoilla muutamankin sarjan, eikä ollut yhtään niin paha kuin pelkäsin! Mahtavaa! Miksi en ole ennen kyseiseen lajiin tutustunut? Meidän ohjaajakin on niin huippu, että sekin motivoi. Viime viikolla olin myös bodybalacessa, siitäkin olen innostunut. Joku sykkeenkohotus-tunti pitäisi ehkä ottaa sen pumpin rinnalle, mutta ei sovi valitettavasti aikataulut yhteen. Ehkä sekin motivoi, että on joku oma juttu, jossa saa olla ihan itsekseen, ilman noita ihania palleroita, hetken aikaa pystyy olemaan murehtimatta kaiken maailman nenän niistämistä ym. Toivottavasti tämä innostus ei pääse laantumaan, sillä alku on ainakin lähtenyt hyvin käyntiin. Ainoa kompastinkivi on askelkyykyt! Kuka hullu niitä jaksaa tehdä vielä sen tangon kanssa?? Tosi hauskaa kun jalat tärisevät ja pohje alkaa krampata kesken sarjan jo ihan ilman painojakin.. Ehkä pitäisi välillä tehdä pari askelkyykkyä tässä kotosallakin.

Kävimme muuten viime viikonloppuna vaunulenkillä peräti kahdesti ja tyttö nukkui sen koko armaan ajan vaunuissa! Ihanaa! Olimme viikonlopun ajan näet hetkellisesti kolmihenkinen perhe, kun esikko kävi lomailemassa mummilassa ja mummulassa. Toisaalta se oli mukavaa, kun oli niin rauhallista ja hiljaista, toisaalta se oli aivan kamalaa, kun oli niin hirveä ikävä esikoista ja aikakin meni ihan hirveän hitaasti. Vanhemmuuden omituiset ristiriitaisuudet. No saimmepa levätä vähän ja keskittyä hetkellisesti pikkukakkoseemme, joka kyllä nautti siitä, että elettiin hetki pelkästään hänen mukaansa. Etenkin kun on taas alkanut yöt sujumaan huonommin kuin vielä jokunen viikko sitten. Tyttö herää paljon aikaisemmin syömään ja syö useamman kerran yössä, joten mielessä pyörii, pitäisikö ne soseet aloitella pikkuhiljaa, vaikka lääkäri ei niitä meille vielä suositellutkaan. Tulkoot sitten itse imettämään yöt läpeensä pikkuneitiä! Sitä paitsi mikä järki on valvottaa sitä nyt taas öisin, kun vielä vähän aikaa sitten tyttö nukkui lähes yön läpeensä ja kohta taas pitäisi sitten "opettaa" nukkumaan yö läpeensä. Aina ei voi ymmärtää.

ooookkkke moi.

joku on iskenyt pahemman kerran

Minuun on iskenyt pahaa aavistamatta lastenvaateshoppailuhimo. En tiennyt että se voi tulla vasta näin toisen lapsen myötä, mutta niin vain on käynyt. Itseäni se ihmettää niiltä osin, että en malta sijoittaa kovin suuria summia omiinkaan vaatteisiin ja niitä kuitenkin pidetään kauemmin kuin lastenvaatteita? Ehkä se on jokin luonnollinen siirtymä vauvakuumeesta lastenvaatekuumeeseen? Kaiken lisäksi vauvanvaatteet on niin söpöjä, isommalle haluaa ostaa käytännöllisten vaatteiden lisäksi myös jotain kivoja. Ehkä koitan hillitä itseäni, isäntäkin pysyy tyytyväisenä, kun en ihan kaikkia rahoja törsää.

Puolustuksekseni voin todeta, että isännällä on yhtälailla jonkin sortin ostovimma sillä: Törsäämisestä puheen ollen, isäntä osti meille uuden television! Aiempi telsu oli ensimmäinen rakkaudenhedelmämme, eli häälahjarahoilla ostimme huipun 28 tuumaisen kuvaputkitelkkarin, kyllä se olikin mahtis silloin noin seitsemän vuotta sitten, siinä oli sentään laajakuva ja kaikki! Ai että. Okei, hieman se kalpenee tuolle uudelle perheenjäsenellemme, mutta vain vähän, pikkuisen on tuo tekniikka kehittynyt tänä aikana. Mies oli niin innoissaan, että onpa hyvä ominaisuus uudessa televisiossa kun ruutu sammuu, jos lapsi tulee liian lähelle. Onhan se toki hyvä ominaisuus, koska pojalla on ollut tapana seisoskella television edessä, mutta koita siinä katsoa huippumalli haussa, kun poika heiluu television edessä ja ruutu sammuilee koko ajan. Ehkäpä hän oppisi kohtapuoliin, että siinä edessä ei ihan oikeasti kuulu seisoskella, toivottavasti. Tai sitten äiti saa siirtyä kuuntelemaan tv-ohjelmia, koska ääni kuuluu joka tapuksessa vaikka mitään ei näy. Kaikille niille tiedoksi muuten, jotka olivat jo näppäilemässä tv-lupatarkastajan numeroa puhelimeensa, niin älkää turhaan, luovutamme kyllä säännöllisesti rahojamme ylelle.

Mietin että olenko kertonut pojastamme paljoakaan, kun aina tulee höpöteltyä typykästä? Pikkumies täyttää piakkoin jo neljä, kauhistus! Juurihan tuo syntyi (tätä tulen luultavasti toistelemaan lopun ikääni)? Aika mennyt liiankin nopeaan. Ensin toinen on vauva, joka pölöttää ja hekottelee lattialla leluilleen ja räpistelee vettä kylpyammeessa ja nyt yhtäkkiä hän onkin pikkuinen poika, joka juttelee autoista ja merieläimistä, opettelee aakkosia ja laskee kaikkea mahdollista. Mahtava pikkujätkä meillä! Hän toivoi joulupukilta rattikelkkaa ja kyllä oli ilo ylimmillään pukin kiikuttaessa rattikelkkaa sisälle. "Pukki, onks tää mulle!!?!? Kelle tää on?!?! Pukki mää oon toivonu tällästä!!" Tänään sitten kelkkaa testailtiin, kun oli sen verran lunta että pääsi mäkeä laskemaan. Toisen pojan kanssa mäessä keskustelivat rattikelkoistaan kuin mitkäkin aikuiset konsanaan, hassut. Äidinkin olisi ottanut mukaan mäenlaskuun, mutta epäilen ahterini kyytiin sopimista.

Tässä vajaassa neljässä vuodessa on kotimme valloitanut suoranainen pikkuautojen armeija! Niitä tulee itsekin aina pojalle ostettua tuliaiseksi ynnä muuksi ja luultavasti pikkuautoarmeijamme ei ole vielä edes kokonainen. Ihmettelen suunnattomasti lapsemme kykyä muistaa, mitä autoja hänellä on. Sanomattakin on selvää, että kun jonnekin mennään, mukaan lähtee myös aina kauhianmoinen autolauma. Poikamme logiikka onkin että neljä on enemmän kuin kolme joten enemmän pitää ottaa autoja mukaan kuin äiti tai isä antaisivat ottaa. Mistään pikkuautosta ei voi tietenkään luopua, rikkinäistenkin poislaittaminen on siinä ja siinä. Ehkäpä me kuitenkin teemme jossain vaiheessa hänen kanssaan jonkin sortin leluinventaarion.

Siinäpä kaikki tältä erää, jatketaan taas myöhemmin harjoituksia.

mihin se joulu oikein meni?

En ole ehtinyt blogiakaan päivittämään, kun on ollut niin paljon muuta ajateltavaa.

Viimeksi kirjoitin että tyttö on kipeänä, niinhän siinä kävi, että jouluaattona istuimme päivystyksessä. Neidillä oli kova yskä eikä hengitys vaikuttanut normaalilta, joten aattoiltana lähdemme miehen kanssa viemään tyttöä lääkärille. Koska emme olleet sillä hetkellä asuinkunnassamme, pelotti hirveästi otetaanko meitä sisään, mutta koska kyseessä oli melko nuori potilas, pääsimme heti lääkärin tykö. Tietenkään meillä ei ollut mitään neuvolakorttia tai kelakorttia mukana emmekä olleet tajunneet edes opetella toisen sosiaaliturvatunnusta ulkoa, ei kiva. Veljeni joutui lähtemään kesken heidän perheen joulunvieton katsomaan meidän asunnostamme neidin neuvolakortista hänen sosiaaliturvatunnusta. Voin sanoa että nyt osaamme senkin ulkoa, kerrasta opimme. Lääkäri totesi että tytöllä on RS-virus jonka jälkeen imettiin limaa nenä-nielusta ja hengiteltiin spiiraa. Onneksi ei sairaalahoitoon joutunut jäämään, mutta että joutuisimme luultavasti toistamaan sairaalareissun. Seuraavana päivänä mieheni veikin tytön siskonsa kanssa taas hengittelemään lääkettä, jolloin lääkäri totesi, että tytöllä onkin keuhkoputkentulehdus. Äiti olikin sitten koko joulun sairaana huolesta, meni varmaan muiltakin joulu pilalle, minun stressatessa pientä. Onneksi tyttö söi koko ajan hyvin ja onkin nyt jo toipunut.

onni suosii rohkeaa?

Tämän päivän BIG FAIL: Joulukalenteriarpa! Voi hyvää päivää, sain isännältä kaksi joulukalenteriarpaa, joista ilmeisesti joka toinen arpa voittaa. Ilmeisesti minun arpani olivat niitä jokatoisia, jotka eivät voittaneet. Kiva, kun ensin kuvittelee voittavansa vähintään jonkun sata euroa ja sitten jääkin tyhjin käsin. Sai maksaa tyhjästä! Olisi tajunnut nekin rahat laittaa vaikka Kirkon ulkomaanavun johonkin osta lehmä-juttuun, olisivat edes vähän parempaan käyttöön tulleet. HÖH. Voin sanoa, että tällä hetkellä tuntee itsensä melko tyhmäksi. En varmaan osta enää yhtään ainutta arpaa, sano mun sanoneen! Ja auta armias kun seuraavan kerran hakee jotain ärrältä, niin saletisti ostaa ainakin yhden miniässän ja... Ihminen ei vain opi.

Päiviämme ovat murhustuttaneet arpaonnettomuuden lisäksi myös pikkuneidin nuha, joka aika ajoin on nostanut myös lämpöä. Viime yönä heräsin neljältä toisen röhimiseen ja tukkoiseen nuhisteluun, ei mikään mukavin tapa herätä, erityisesti kun tietää siinä vaiheessa, että jaahas, nyt ei sitten nukuta enää pariin tuntiin. Äitiyden ei niin mukavia puolia nuo lasten sairastelut, sydäntä oikein särkee kun pieni on kipeänä. Mutta ei niitä pöpöjä millään pysty välttämäänkään, ties mistä hyökkäilevät milloinkin. Itselläkin tuntuu olevan jatkuvasti joku lunssa, joten ei mikään ihme, että tarttuu tuohon neitiin, ei millään ehdi pestä käsiä niin paljoa kuin tarvitsisi. Kunhan nyt viikonlopuksi vähän toipuisi ettei mene koko joulu sairasta karhunpoikaa helliessä, vaikka eipä sille sitten mitään voikaan. Yhdistynyt kuola-räkä-vana ei ylipäänsä ole mikään erityisen hauska näky.

En tiedä olinko nyt varsinaisesti rohkea, mutta repäisin näin joulun alla sen verran, että kampaajalla käydessäni värjäytin tuollaisen violetin osion hiuksiin, mikä miehen mielestä kertoo orastavasta kolmenkympin kriisistä. Ehkä tässä onkin jotain epätoivoista nuoruuden tavoittelua, mutta on se aika päheen näköinenkin ainakin omasta mielestä. Kampaajan idea se varsinaisesti oli, mutta olen jo sen verran oppinut häneen luottamaan, että lähdin mukaan, kyllä se kuulemma haalistuu melko nopeaan, jos siihen sattuu kyllästymään.

Nyt kun pääsin taas turinoimaan, voinkin jakaa tässä samalla, että asuntoomme tulee jonkin muotoinen remppa wc/kylpyhuoneeseen. Sinänsä se on ihan mukavaa, koska saadaan toivon mukaan vähän uutta ilmettä kyseiseen tilaan, mutta mutta.. Projektin aikana ei voi käyttää vessaa eikä suihkua. Sehän onkin sitten ihan hirveen tosi ihQ daa fantsu juttu se. Meillä kun ei neljän ihmisen tietenkään tarvitse käyttää vesssaa tai suihkua lainkaan, eli ilmeisesti edessä on jonkin asteinen evakko ainakin itselle ja lapsille. Miekkosen on jokatapauksessa oltava opiskelujen takia kotona, joten onnea vaan hänelle. Saa nähdä onnstuuko kotona järjestämään esimerkiksi esikoisen neljävuotis-synttäreitä. Mutta toivottavasti lopputulos korvaa vaivannäön.

Että semmoisia jupinoita tänään.

Nyt me ollaan joululomalla, virallisesti.

Siirryttiinpä sitten jo kotiseudulle loman viettoon tai eipä se hirveästi eroa kotona olemisesta kun muutenkin pääasiassa kotona ollaan, mutta kumminkin. Mukava olla vähän meidän vanhempien tykönä.

Päästiin onneksi kyydillä tänne, koska en uskaltanut tulla autolla kolmisin noiden pikkuisten kanssa, kun typy ei viihdy kovin hyvin autossa enkä junalla, koska pelkäsin että isompi juoksee ympäri junaa ja pienempi huutaa. Mutta sitten sattui olemaan samaan suuntaan menijöitä joilta pummin kyydin. Neiti huusi noin 40-60 min tuosta parin tunnin automatkasta vaikka istuin hänen vieressään ja annoin pullosta maitoa eli ehkä oli järkevää olla tulemata keskenään lasten kanssa. Mies jäikin vielä kotiin pariksi päiväksi, tekee siellä (toivon mukaan) jonkinlaisen joulusiivon ja kouluhommia ja tulee sitten vasta. Ihanaa kun on pimu on nyt ollut aika hyvällä päällä ja nukkunutkin sentään.

Esikoiselle on aina hienoa tulla mummuloihin, koska pääsee leikkimään eri leluilla kuin mitä kotona on. Muutenkin sillä pojalla on kotona ihan liikaa leluja esillä, eikä tuo niillä sitten jaksa leikkiäkään. Pitäisi hetkeksi jemmailla jotain ja sitten taas antaa jonkun ajan kuluttua, olisi semmoista uutuuden viehätystä. Saa nähdä saako yhtään lelua joululahjaksi, itse emme ostaneet kuin yhden dvd:n. Lahjoista tulikin mieleen, että puhuimme yhtenä päivänä miehen kanssa siitä, että voisi hauska järjestää joskus sellaiset synttärit, että kukaan ei toisi lahjoja vaan kaikki toisivat jotain tarjottavaa. Poika oikein säikähti, että ei hänen synttäreille ainakaan!

Mielenkiintoinen muuten tämä ilmiö, että kun on tottunut että neiti ei ole kovin hyvä nukkumaan päikkäreitä, niin sitten ku tuo nukkuu, niin koko ajan on huolissaan, että mikähän sillä on kun on noin hiljaa. Pitäisi vain olla tyytyväinen, mutta ei vain osaa. Ei kai sitä ihminen koskaan opi olemaan tyytyväinen. "Yhyy, nyt se ei nuku. Yhyy, nyt se nukkuu liikaa.." Minun pitäisi oppia olemaan hieman positiivisempi tuon nukkumisasian suhteen. Toisaalta ei se nukkumisaika ehkä niinkään harmita, vaan paremminkin se aika edelleen, jolloin neiti nukkuu. No, eipä auta itkut markkinoilla.

Eikä siitä valkoisesta joulusta ilmeisesti ole tänä jouluna toiveita, pitänee vain tyytyä siihen smurffimaan talveen. Siellä sen kun ripsottaa lunta vähän koko ajan. Go smurhvit go! Joutuu se pukkikin hommaan rekan että tänne pääsee lahjojen jakoon.

Tunnustuksia

Nyt joudun tunnustamaan, että olen viime aikoina laiminlyönyt meidän perheen ulkoilurutiineja. Olen lohduttautunut sillä, että pojalla on jo joululoma kerhosta, joten otamme siksi hieman vapaammin. Kyllä täällä siis syöty on ja lapset laitettu aikanaan nukkumaan, mutta tuo ulkoilupuoli on vähän nyt ollut heikoilla. Eihän se sinänsä huonoa äitiä tee, että lasta ei joka päivä ulkona hyppyytetä, mutta kyllä se tuon ikäiselle aika tarpeen olisi. Sen verran näet tulee kierroksia tuohon meijän humupetteriin, jos ei käy ulkona purkamassa energiaa.

Mutta on minulla muukin syy tähän ulkoilumattomuuteen kuin oma laiskuus, sillä pikkuneidillä on rytmit aivan sekaisin! Toinen nukkuu nyt miten sattuu sisällä ja kun typsy on juuri herännyt päikkäreiltä niin on turha kuvitellakaan lähtevänsä ulos hänen kanssaan. Välillä ollaankin miehen kanssa jaettu vähän vuoroja, että oltu sitten vain isomman kanssa ulkona, mutta pitäisi kai tuota toukkaakin vähän käyttää raittiissa ilmassa.

Nyt joku varmaan miettii, miksi en nukuta vauvaa ulkona, itsellehän se ei siis ole lainkaan tullut mieleenkään? Syy on melko yksinkertainen, ei hää meinaa nukahtaa ulos! Välillä nukkuu parikin tuntia vaunuissa, mutta välillä ei nukahda lainkaan, huutaa vaan. Siinä onkin sitten niin mukavaa työnnellä vaunuja toisella kädellä ja toisella kädellä kantaa vauvaa. Neiti on selvästikin päättänyt, että hähää, enpäs päästä vanhempiani ihan helpolla. Välillä kun on jonnekin menossa vaunujen kanssa ja toinen huutaa kurkku suorana vaunukopassa tai sylissä, niin väkisinkin alkaa miettiin, että kumman jättäisi tien sivuun, vaunut vai vauvan. Yleensä kallistun vaunujen puolelle, mutta enpä vielä ole niitäkään hyljännyt. Ehkä nyt en tätä meidän raksupoksuakaan ala mihinkään dumppaamaan, sen verran rakas tuo kuitenkin on. Mutta siis jos joku on joskus kokenut tämän "vauvani huutaa vaunuissa kuin syötävä"-tunteen, hän tasan tarkkaan tietää mistä puhun. Tunne on melko ahdistava, etenkin kun vastaantulijat ja ohimenivät viestivät katseillaan kaikkea paheksunnan ja säälin väliltä. Jippii.

Erityisen hauskaa on ollut kun toukka huutaa reilun tunnin vaunuissa, kun on haettu isoveikkaa hoidosta ja neiti ei ole ollut samaa mieltä ulkoiluajankohdasta. Siinä on oikein riemu ylimmillään, etenkin kun isoveli vielä yhtyy valitusvirteen "en jaksa, en halua, en osaa,.." Ainoa neidin vaientamiskeino (isoveljeen ei ole muuta vaientamiskeinoa kuin päästä kotiin mahdollisimman nopeasti) on ottaa syliin, koska siis tuttiakaan emme tietenkään ole hoksanneet antaa. Mistä nyt sellainen mieleen tulisi? Neiti näet on päättänyt että hänelle kelpaa tutti vain silloin kun oikeasti nukuttaa, ei silloin kun äiti ja isä toivoisivat hänen nukkuvan. Tyttö tietää jo mitä tahtoo. Välillä hän harrastaa myös sen sortin rintaraivareita, että pikkulinnut putoilee puista. Rintaraivarit ovat yksi asia vauvoissa, jota en ymmärrä sitten lainkaan? Äitikin turhautuu, kun yrittää saada lasta rauhoittumaan rinnalle ja toinen vain huutaa. Kyllä on sitten niin mukavaa äidin ja vauvan yhteistä aikaa.

Kauheeta sarkastista valittamista vaan, mutta kaikesta valituksesta huolimatta tiedän jo varmuudella sanoa, että muutaman vuoden päästä näitä aikoja kaipaa taas ihan hirveästi. On se kuitenkin niin mahtavaa seurata pienen ihmisen kasvua ja se vauvan hymy on jotain niin ihanaa.

elämäni lasten kanssa

joskus nuorena ja naiivina kuvittelin, että en tule koskaan hankkimaan yhtäkään lasta. sitten jostain hyökkäsi salakavala vauvakuume, joka oli kaiken pahan (tai hyvän) alku ja juuri. niinhän se vauva oli saatava ja vuoden päästä kahdesta oli tullutkin kolme.

pieni poikamme syntyi kiireellisellä sektiolla rv 39+4 helmikuussa 2008. muuten kaikki sujui melko mallikkaasti, mutta imetys oli jostain syystä hyvin kivuliasta ja maitoa ei tullut niin paljon kuin poika olisi syönyt. aluksi mentiin osittaisella imetyksellä ja pullomaidolla, kunnes, pojan ollessa 3kk, päätin että nyt loppuu imetys. eihän siinä, olihan se hirmu kätevää, kun piti olla jo lämmittämässä pulloa ennen kuin imetys lakkasi. erityisesti kun isäntä ei ollut kotona. muuten se lapsi oli kuin unelma. aina tyytyväinen ja perusterve, ensimmäinen korvatulehduskin oli vasta n 3-vuotiaana. helpolla siis päästiin. kunhan sai ruokaa ja unta, niin hyvin meni. :) Nykyään hän on semmoinen ihana uhma.. siis tahtoikäinen kullanmuru. Kovasti hakee omia rajojaan ja sekös äitimuoria ilahduttaa. No, jos hänestä sillä tulee fiksu kansalainen, niin senkus uhmatkoon. Toistaiseksi on jaksettu ihan hyvin kaikenmaailman kiukuttelut, vaikka niitä onkin lähes päivittäin. Ehkä tää pikkusiskon maailmaantulokin järkytti hieman.

Tyttäremme syntyi hätäsektiolla rv 41+0 syyskuussa 2011. Pelkäsin koko raskausajan sektiota ja halusin päästä synnyttämään, koska esikoisemme synnytys ei ollut kunnolla ehtinyt edes alkamaan kun jo mentiin sektioon. Niinpä siinä vain kävi, että kun lääkäreiden huolestuneet ilmeet, jotka olivat vielä edellisestä kerrasta tuoreessa muistissa, kertoivat meille, että kaikki ei ole hyvin, alettiin taas valmistautua henkisesti sektioon. Seuraava synnytys meneekin sitten suoraan leikkurin kautta.

Neiti on ainakin tähän asti ollut haastavampi tapaus kuin veljensä. Hirveet rintaraivarit monta kertaa päivässä ja päikkäreille saaminen on lähes ihme. Ulos nukuttaminen on haastavaa ja autossa viihtyminen on ottanut aika koville ainakin tähän asti. Eli täysin päinvastoin kuin veljensä. Poika viihtyi autossakin aina tosi hyvin ja edelleen nukahtaa autoon, siskon kiljumisesta huolimatta.