ilman menneisyyttä ei ole tulevaisuutta

Mikä tässä nyt oikein mättää? Vaikka se kesä sieltä tulee ja olen päättänyt olla positiivinen ja aloittaa terveemmät elämäntavat ja alkaa olemaan parempi ihminen kaikin tavoin, niin ei tunnu sitten yhtikäs paremmalta kuin pari kuukautta sitten. Nyt on joku tilaus mennyt pahasti pieleen! Missä on se aktiivinen, vahva, itseensä tyytyväinen ihminen, joka näkee asioiden hyvät puolet ja luottaa tulevaan??? Niin kysyn vaan, että missä? Taasko joku sekoitti ne tilaukset, koska mielestäni en tilannut tällaista elämäänsä kyllästynyttä kesän aloittajaa, joka näkee asiat ehkä vain entistä negatiivisemmin.. (Ehkä pitäisi päättää ryhtyä ajattelemaan negatiivisesti, jolloin käänteispsykologia muuttaisikin kaiken positiiviseksi... pitänee kokeilla.)

Olen viime aikoina miettinyt kovasti menneitä, koska olen tajunnut jo pikkuhiljaa, että menneisyys määrittää meitä monin tavoin, vaikka kuinka pyristelisimme sitä pakoon. Vaikka olisin kuinka iloisella päällä tahansa ja ajattelisin että nyt se elämä hymyilee, niin eikös kohta muistu taas mieleen, että ei se iloisuus mitään auta, paskaks menee kumminkin. Muistan joskus lapsena rakastaneeni elämää, nautin monista pienistä asioista, olin luonnonlapsi, keräsin kukkakimppuja. Kuvittelin että merenneito asuu pienessä lammikossa talomme lähellä, ja aina yön aikana noutaa poimimani kukat viereiseltä kiveltä. Mitä sille iloiselle, joskin temperamenttiselle tytölle tapahtui? Missä vaiheessa minut nujerrettiin niin pieneen ja pimeään rakoon, etten näe mitään?

Ei se, mitä tapahtui, tapahtunut päivässä, ei edes viikossa, kuukaudessa tai vuodessa. Se tapahtui koko kouluajan, aina ala-asteelta amkiin asti. Kaikki se vuosien kiusaaminen, mitätöinti ja alentaminen, ne tapahtuivat, joka päivä ja joka paikassa: Koulussa, seurakunnalla, kaveriporukoissa. Aina oli yksi silmätikku, aina oli yksi ulkopuolinen, aina oli yksi joka ei kuulunut joukkoon ja jolle saattoi ilkkua. Koskaan ei kiusattu fyysisesti, mutta ei tarvinnut, koska kaikki se mitätöinti kertoi, että en ole edes arvoinen, että minuun kannattaa koskea. Nöyryyttäminen oli mukana, missä vain liikuinkin. Ehkä joku toinen olisi kestänyt kaiken paremmin, mutta minä otin kaiken itseeni. Itkin päiväkirjalleni, toivoin että voisin olla joku toinen, joku kaunis ja laiha ja suosittu. Kuvittelin itselleni mukavamman elämän, jonka avulla selvisin yläasteen. Olin myös onnekas siinä mielessä, että minulla oli koko ajan ystäviä, jotka valitettavasti joutuivat toisinaan kokemaan samaa kuin minä.

Mietin aina mikä minussa oli sitten niin huonoa, tässä niistä muutama: hiukset, vaatteet, reppu, nenä, kasvot, se että asuin maalla, se että olin uskovainen, se että kiinnostuin vääristä pojista, se että olin yksinkertaisesti niin ruma, että en olisi kouluun saanut mennä, olin tyhmä, lehmä, huora (huom en ole seurustellut kuin aviomieheni kanssa lukiossa, että....), säätäjä, väärät kaverit, väärät sitä väärät tätä. Seurakunnassa luulin olevani turvassa, ehei. Siellä poika haukkui lehmäksi, koska en ollut hänestä enää kiinnostunut, pastorin poika haukkui minkä ehti, eritoten koulussa, koska olimme samalla luokallakin vielä.

Lukiossa ajattelin, että nyt saan olla rauhassa, lukiossa kaikki olisivat kavereita. Ehei. Nokkimisjärjestyksessä kaveriporukkani oli aina kaiken maailma mean girlsien alapuolella. Mitätöinti oli siellä arkipäivää. Aina elimme heidän varjossaan ja arvostelevien sanojen ja katseiden alla. En halunnut osallistua vanhojentansseihin, koska pidin itseäni yksinkertaisesti liian rumana saamaan paria ja pelkäsin sen takia pakkeja. Oli meillä mukavaa oman porukkamme kesken omassa nurkkapöydässä, mutta tunnit olivat muuta. Väärin vastaaminen pelotti, oman mielipiteen sanominen pelotti. Eikä ne sanat vaan ne katseet. Tiesin paikkani ja varmasti tiesivät myös ystäväni.

Lukion jälkeen olen ilmeisesti ollut jo täysin menetetty tapaus, koska olen joka paikassa ollut sellaista alempaa kastia. Amkiin mennessä olin jo hyväksynyt sellaisen asenteen, että minun on turha yrittää olla parempi kuin olen, mikä omalla tavallaan hajotti yhtälailla. En saanut rikottua sitä kierrettä, mikä muodostui vuosia ennen. Tästä syystä työharjoittelut ovat olleet minulle erityisen raskaita, koska olen joutunut skarppaamaan entisestään, että olisin edes välttävä työharjoittelija, joskus on onnistunut paremmin ja joskus huonommin. Koulukavereille (olen ollut muutamassakin opinahjossa lukion jälkeen) taisin monille olla ihan sama.

Kaiken voi varmasti selittää, niillä kiusaajilla oli varmaan ongelmia kotona tai ongelmia itsensä kanssa tai yrittivät olla cooleja tai mitä ikinä olivatkaan, mutta se ei muuta sitä asiaa, että jokainen sana tai hetki löi ison arven sydämeeni. En tiedä katuisivatko tänä päivänä kiusaamistaan tai ne kaverini, jotka vitsailivat kustannuksellani ymmärtäväisivätkö, että ne vitsit satuttivat. Ehkä minulla on huono huumorintaju ollut silloin. Ehkä ne mean girlsit eivät tahallaan halunneet tehdä minusta alinta maan matosta, mutta niin vain kävi.

Joku ehkä voi tunnistaa tästä itsensä, mutta eipä sillä ole väliä. Ei tehtyä enää saa tekemättömäksi, anteeksipyyntöjä en ole odottanut enää vuosiin. Tärkeintä on että lapseni eivät koskaan, eivät IKINÄ, joutuisi kokemaan samaa! Täällä hyvinvoivassa Suomen maassa, johon syntymisen pitäisi olla lottovoitto, tulisi olla vain kivoja ja hauskoja asioita. Jei.

Olen tässä viime aikoina koittanut alkaa omassa päässäni käymään näitä kaikkia hetkiä läpi ja kirjoittelenkin näistä lähinnä terapeuttisessa mielessä. Toivon, että saisin käännettyä menneisyyden voitoksi, koska minä olen selvinnyt niistä ajoista ja niistä vaikeista hetkistä. Haluaisin jo päästää irti, mutta menneisyys pitää niin tiukasti otteessaan. Mutta koko ajan yritän pyristellä vastaan. Olen tullut vuosien aikana varovaiseksi, haluan torjua ennen kuin minut torjutaan, loukkaannun todella herkästi, itken herkästi pahaa oloani, en osaa käsitellä omaa ahdistustani, en löydä asioiden hyviä puolia, koska on helpompi nähdä pettymykset ja epäonnistuminen. En aina ymmärrä itsekään itseäni?

Kyllä minä haluaisin sitä rohkeutta, mitä minun käsketään kerätä itseeni. Haluaisin olla itsevarma, haluaisin kävellä työhaastatteluun ja sanoa olevani paras siihen työhön. Haluaisin sanoa, kun muut suunnittelevat jotain, että pääsenkö minäkin mukaan. Haluaisin elää ilman pelkoja, jotka estävät minua elämästä. Haluaisin vain elää ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta on niin paljon helpompaa sanoin kuin toimia sen mukaan. En ole muuttunut sen laihemmaksi tai kauniimmaksi kuin nuorena, ei rumasta ankanpoikasesta muuttunutkaan joutsenta. En osaa enää haaveilla, koska pelkään enemmän pettymystä kuin unelmien toteutumista. Olen mieluummin pessimistinen realisti kuin realistinen optimisti.

Joskus ylitän itseni ja silloin tällöin skarppaan ja ryhdistäydyn ja otan itseäni niskasta kiinni ja ties mitä, mutta kun se muuttuisi siitä joskus-muodosta usein-muotoon, niin sekin olisi jo jotain. Tiedän että minussa on hyviäkin ominaisuuksia, ja toivoisin oppivani katsomaan niiden arkisuuden yläpuolelle, vähättelemättä niitä. Ehkä joskus pystynkin siihen, jos oikein uskon. Olen koittanut antaa anteeksi ja ottanut huumorin suojaamaan itseäni, samoin kuin mustan värin (mitä monet minussa aina ihmettelevät). Monet suojamuurit ja defenssit olen nostanut pystyyn, enkä aina tiedä miten ne lasketaan alas? Plus olen ihan hirveä tarkkailemaan ihmisten vähäisimpiäkin piirteitä ja ylitulkitsen kaikkea mahdollista, mikä ruokkii epävarmuuttani ihmisten seurassa entisestään ja ajaa minut väärinymmärtämään monenlaisia tilanteita.

Toivon että tämä avautumiseni selittää jotain asioita minusta ja kiitos niille, jotka minua ovat kantaneet näissä hetkissä. Teidän tukenne on saanut minut pysymään hengissä, silloin kuin se ei ole enää tuntunut edes mahdolliselta, toivottavasti olen osannut antaa vuorovastaisesti tukea myös teille? Kiitos myös niille ihanille enkeleille, jotka minua ovat jaksaneet kuunnella, kun olen illasta toiseen vuodattanut vaikeuttani kohdata tätä elämää. Kiitos erityisesti aviomiehelleni, joka oli ensimmäinen joka tosissaan sanoi minua kauniiksi ja rakastui minuun tällaisena keskeneräisenä pakettina. Kiitos myös Hänelle, joka ei hylkää. Kiitos myös sinulle joka jaksoit lukea tekstin loppuun asti ilman ennakkoluuloa. Lupaan, LUPAAN, että nyt siirryn iloisempiin aiheisiin muun muassa pikkukakkosen liikkumistahtiin.

Jos joku entinen kiusaaja lukee tämän, niin pyydän että käyt pyytämässä anteeksi nuoruuden tai lapsuuden virheitäsi, vaikka se tuntuisi miten myöhäiseltä tahansa. Hartain toiveeni on, että kiusaamisen kierteet huomattaisiin ja pystyttäisiin ajoissa lopettamaan. Kaikki eivät näet ole niin onnekkaita kuin minä.