ajatuksia ystävyydestä vol 2

Joskus vajaa vuosi sitten kirjoittelin ajatuksia ystävyydestä ja jälleen ystävänpäivän tienoilla on tullut mietittyä ystäviä ja ystävyyttä. Ehkä jatkan jotain aivoituksia aiheen tiimoilta... Olen semmoinen pohdiskelija, että jään monia asioita miettimään pitkiksi ajoiksi, olen vähän valitettavasti myös sitä tyyppiä, joka viimeksi nauraa, kun sillä on pisimmät piuhat.

Olen lukenut viime päivinä vanhoja päiväkirjoja ja runovihkoja ym, niitä on hauska lueskella, semmoisia melkein viisitoista-vuotta vanhoja lippulappusia. Harmikseni vain huomasin, että lukion aikaiset päiväkirjani ovat jonnekin hävinneet muuton yhteydessä? Mihin lie joutuneet, toivottavasti eivät ainakaan roskikseen sentään. Harmittaa vain sen takia pääasiassa, että niissä päiväkirjoissa kerrotaan minun ja mieheni ensimmäisistä vaiheista ja niitä on ollut niin kiva lukea aina välillä. Toivotaan, että olen vain laittanut ne jonnekin outoon paikkaan tai jotain ja ne jostain ilmaantuvat.

En tiedä tuleeko tässä nyt mitään elämää suurempia aivoituksia, mutta niistä ystävistä piti vielä sanoa, että olen viime aikoina ollut huono ystävä. Se ei ehkä johdu niinkään ystävistä vaan enemmänkin itsestäni. :/ En jaksa vaalia ystävyyssuhteita niinkuin haluaisin vaan paremminkin koen itseni rasitteeksi läheisilleni. Ei tule oikein pidettyä yhteyttä, koska olen tällä hetkellä niin kertakaikkisen poikki. En jaksa oikein käydä missään, enkä hirveästi jaksa kutsua ketään kylään, joten täydellisen onneton yhtälö on valmis. Haluaisin enemmän viettää ystävien kanssa aikaa, mutta ehkä tämä aika nyt ylipäänsä on sellaista, että lähes kaikki aika menee perheeseen, mikä ei varmaan ole sinänsä vaarallista. Sitä välillä miettiikin, että koska panostaa niin paljon tähän perheyksikköön, niin jaksavatko ne ystävät siellä taustalla odotella vuoroaan? Mutta luullakseni ystävilläni on muita parempiakin ystäviä, joten tuskin kukaan nyt minusta niin riippuvainen onkaan. Mutta kyllä kaikki minun ystäväni ovat silti tärkeitä ja olisin varmasti paaaaaaljon onnettomampi ilman heitä, missä ikinä ovatkaan.

Ystävät hyvät olette silti tärkeitä! Erityisesti eräs rakas ystävä, joka varmaan liian usein joutuu kestämään älyttömyyttäni. En haluaisi kaikkia maailman murheita pelkämään hänen harteilleen vuodattaa, mutta turhan usein niin käy. Mutta arvokas olet minulle, tiedät kyllä! Itselle tulee vaan välillä hirveä syyllisyys kun se ystävyys ei ole semmoista molempipuolista jakamista vaan se on semmoista meikäläisen vuodattamista, jota toinen joutuu ottamaan vastaan. Myös muut ystävät kyllä minullekin voi asioita puhua vaikka en tällä hetkellä olekaan kaikista vastaanottavaisimmalla tuulella.

Olen kuulemma tällä hetkellä kovassa elämänkoulussa, että saa nähdä millaisin arvosanoin siitä koulusta suoriudun, tämänhetkinen väliarviointi ei vaikuta kovin lupaavalta.

Kiitos ja anteeksi ystävät. <3

ajatuksia ystävyydestä

Piti jotain ajatuksia aiheesta jakaa jo ystävänpäivän tienoolla, mutta enpä sitten jakanutkaan. Aloinpa vain aihetta pohtimaan tuossa nuorimmaisen iltamaidolla. Siinä ehtii kaikennäköistä mietiskelemään ja minulla yleensä se ajatus lentää ihan omissa sfääreissään, oli aihe mikä hyvänsä. Sen takia olen ehkä toisinaan vaikeasti seurattava juttukaveri, koska kun puhun, mieleni menee jo paljon pidemmällä kuin sillä hetkellä keskusteltavassa asiassa. Aihe mietitytti ehkä myös siksi, että tänään olen tuntenut itseni jollain tasolla hyvin yksinäiseksi. Vähän väliä katsoin puhelinta ja feisbuukkia, että josko joko minua muistaisi, mutta kuten yleensä tällaisina päivinä, ainoa viesti, jonka saa on jokin mainos operaattorilta, jee, sehän kohentaa mieltä. Itse ei tietenkään voi pirauttaa kenellekään tai ehkä se on paremmin niin päin, että miettii kenelle soittaisi, eikä oikein keksi ketään siihen hetkeen.

Lapsena ystävyys ja kaveruus olivat jotenkin niin paljon yksinkertaisempia asioita, sitä joko oltiin kavereita tai ei oltu. Teininä alkoi tulla bestiksiä ja muutenkin semmoisia extrahyviä tyttökavereita, joiden kanssa jaettiin salaisuuksia, ihastuksia ja kysymyksiä elämästä. Nykyään ja ylipäänsä tässä kolmenkympin korvilla ystävyyttä ja kaveruutta on niin monenlaista eri tasoa, että ei itsekään tiedosta niitä kaikkia tasoja. Sen sentään tajuaa, että kyllä niitä ystäviä on ja ne jotkut ovat jo sieltä lapsuudesta ja teini-iästä asti säilyneet ystävinä, mutta on tullut myös uusia tuttavuuksia, joita rohkenee ystävikseen kutsua.

Ne nuoruusvuodethan ovat niitä kultaisia aikoja kun on kirjoiteltu kirjeitä, kirjevihkoja, slämäreitä (semmonen vihko missä kysyttiin ja vastattiin kavereilta kaikkea maan ja taivaan väliltä, en kuollaksenikaan muista mikä sana kuvaa oikeasti kyseistä vihkosta) ja mikä parasta: Soiteltiin lankapuhelimella! Siinä vasta oli sitä jotain, koskaan ei tiennyt kuka perheenjäsen vastaa ja koska pitää lopettaa, kun äiti tai iskä tarvitsevat puhelinta. Erijännää! Muistelisin että minulla oli nuorena melko monia ystäviä, koska oli koulukavereita ja seurakuntakavereita. Itse asiassa joskus esimerkiksi vanhoja kuvia katsoessa miettii, että "olenko oikeasti ollut tuonkin kaveri??" Ehkä johtuen siitä, että ei ole nähnyt vuosiin eikä edes tiedä miten toisella nykyään menee, ellei olla facebook-kavereita.

Nyt perästä kun ajattelee, niin monista elämänvaiheista on selvinnyt sillä että on ollut ystäviä ja kavereita kuitenkin niin paljon. Koulussa kun on kiusattu, niin on sentään ollut joitakin ihmisiä minua puolustamassa ja tukemassa. Kun on ollut teini-iän ahdistuksia, on ollut kuuntelijoita lähellä. Kun on ollut vaikeaa parisuhteessa, on ollut ystäviä lähellä, aina ei ole sanoja edes tarvinnut, kun saanut ystävältä lohtua. Ystävät ovat tukeneet mitä erikoisemmissa projekteissa, ystävien kanssa on tehty kaikennäköisiä kouluhommia, on itketty ja eritoten on naurettu. Ystävien kanssa on haukuttu tyhmät jätkät pohjamutiin ja kehuttu itsemme tähtitaivaisiin. Nämä nyt lähinnä koskevat tyttökavereita, mutta kyllä vuosien varrella on muutamia miespuolisiakin ystäviä ollut (joista yhden kanssa olen tänä päivänä naimisissa). Minä olen niitä, jotka uskovat myös erisukupuolten ystävyyssuhteisiin, vaikka joskus olen saattanut pikkipikkiriikkisen olla mustasukkainen miekkosesta, kun sillä on jostain syystä melkein enemmän naispuolisia kavereita kuin miespuolisia.. :)

En tiedä miten monta ystävää ihmisellä keskimäärin on, mutta ainakin fb-kavereita on joillakin satoja, silti niistä ystäviä on luultavasti vain kourallinen, plus ne, jotka eivät ole vielä sosiaalisen median uhreja. Ja niinkuin sanoin, ne ystävyyden eri tasot ovat hyvin jänniä, on juuri näitä fb-kavereita, työkavereita, koulukavereita, biletyskavereita, ulkoilukavereita, nettikavereita, puistokavereita, äitikavereita, seurakuntakavereita, sisaruksia, sisarusten puolisoita, sukulaisia, lasten kummeja, lapsuudenystäviä, nuoruudenystäviä, ystäviä, tosiystäviä, harrastuskavereita, hengailukavereita, pariskuntakavereita jne... Monet suhteet menevät ristiin ja kulkevat limittäin ja lomittain, toisia nähdään vain tietyissä paikoissa ja tilanteissa, toisten kanssa jaetaan useampia kokemuksia ja elämäntilanteita.

Ehtiihän sitä vielä oppimaan ystävyydestä vaikka mitä, mutta kyllä sitä on jo jotain opittukin. Esimerkiksi joskus ne miehet vaan menee sen ystävyyden edelle, vaikka miten olisi toisen kanssa ollut sitä ennen paita ja peppu. Joskus ystävästä tai kaverista on hyvä päästä eroon ihan vain sanomalla että ei halua olla enää tekemisissä. Joskus kun kuvittelee, että ei merkitse toiselle mitään, merkitseekin itse asiassa hyvin paljon. Joskus kun pitää toista henkilöä ystävänään, selviääkin yhtäkkiä, että tunne ei ole ollutkaan molemminpuolinen. Ikäväkseni olen huomannut, että joskus olen johonkin ystävääni ottanut tarkoituksella etäisyyttä, koska en ole halunnut tai kyennyt ymmärtämään hänen elämäntilannettaan ja jos jotain elämässäni kadun, niin sitä. Ystävä voi myös pettää.

Olen oppinut myös sen, että kun jakaa itsestään, on helpompi ottaa myös vastaan, ja jos haluaa ystävyyssuhteen toimivan, pitäisi molempien antaa yhtäpaljon itsestään. Huippua ystävissä on se, kun näkee toisen pitkästä aikaa ja voi jatkaa oikeastaan samantein siitä, mihin viimeksi jäätiin, oli viime näkemisestä miten pitkä aika hyvänsä. Ystävän kanssa voi olla oma itsensä, huolimatta siitä miltä näyttää tai millainen on, oli sitten hyvä tai huono päivä.

Yksi kipeimmistä oppimistani asioista on ystävän pois päästäminen.. Kun haluaisi pitää hirmu kovaa kiinni, mutta ei vaan voi, koska hei! Se sun ystävä ei ole mikään sun aviopuoliso ja silloin ystävä pitää päästää lähtemään ja muuttamaan muualle ym vaikka tekisi miten kipeää. Ystävyyttä ei voi omistaa, mutta itse voi sitä jakaa, sanoisi tähän joku postikortti. Ystävyyskin saattaa muuttaa vuosien aikana muotoa niinkuin mikä tahansa ihmissuhde ja vaikka on parisuhteessa, niin toisinaan kaipaa sitä ystävien seuraa. Omia ystäviään ei saa pitää itsestäänselvyytenä sen enempää kuin omaa puolisoaan.

Menipäs vakavaksi. Tämä nyt oli tällaista mietiskelyä, jota halusin jakaa. Te jotka mietitte, että tarkoittaakohan toi minua... niin luultavasti tarkoitan. Arvostan ystäviäni ja heidän ystävyyttään. Joten olkoon tämä myös kiitos heille, jotka ystäviäni/kavereitani ovat, ilman teitä elämäni olisi vähän tylsempää ja ikävempää.