on siis kevät

Hetkittäin epäilen, että lukeeko näitä tekstejä kukaan, edes äiti? Mutta myönnetään, ehkä tämä on minun netissä pyörivä päiväkirja, johon kirjoittelen juttuja lähinnä omaksi ilokseni, mikäs siinä.

Jostain ihmeen syystä soi koko ajan päässä Kevät-biisi, se tulee aina näihin aikoihin mieleen ja siellä se sitten pyörii, kunnes koittaa kesä ja päässä alkaa soimaan kaiken maailman kesä-humpat. No mutta nyt on kevät, säästäkin sen jo huomaa. Vappukin on meinaa ihan just! Kääks, eikä oo ees ylioppilaslakkia käden ulottuvilla tänäkään vuonna. Vaikka sen hankki niin työllä ja tuskalla, sitä ei tule pidettyä edes vappuna. Ehkäpä sitten ensi vuonna tai joskus sitten kolmenkympin paremmalla puolella?

Kesän tulossa on kyllä ikuinen ongelma tuo vaatteiden väheneminen, joka puolestaan paljastaa kaikki mahdolliset epäkiitolliset vyötärömakkarat ja reisimuhkurat. Nunnakaapu alkaa vaikuttaa houkuttelevalta vaihtoehdolta kun katsoo omaa löysää mahaansa peilistä. Miksi sitä joka vuosi joulun jälkeen päättää, että nyt teen tuolle möhkyrälle jotain ja joka ikinen kesä huomaa, että enpä minä sille paljon mitään ole tehnyt.. Tänä vuonna sentään olen oikeasti edes yrittänyt. No eihän siinä, näillä mennään.

Ihana juttu, että meidän kylppäri on valmis ja nyt voi käydä ihan omassa vessassa ja suihkussa. Ei tarvi pelätä että jos mahatauti yllättää, ei olekaan vessa lähellä (tässä tätä minun lasi puoliksi täynnä-ajattelua). Muuten ok homma tuo rempattu kyyppäri on, paitsi että nyt kun ei ole muovimattoa enää lattiassa vaan joku maalattu vaan, niin se lattia on ihan törkeen kylmä! Apua! Kamalinta, mitä tiedän, on kylmänä talviaamuna kylmä vessanlattia. Mutta ehkä se kesällä on semmonen mukava viilennin sitten vastapainoksi, jossa makoillaan kuumana kesäpäivänä? Mutta hei?! Vessa! Kuin siistii?? Ihminen voi olla pienestä iloinen!

Ostin esikoiselle ensimmäistä kertaa semmoisen jättihelium-pallon ja tänäänkin toinen tuli vielä kiittelemään, että kiitos äiti, kun ostit minulle tämän pallon. Ihanaa välillä näinkin päin kaiken yhteenottamisen keskellä. Niin ja pikkunaperollekin tuli ensimmäinen hammas! Nyt saa äiti alkaa varoon ettei tyttö ala pureen oikein kunnolla.

Että näin, kiitti hei!

aharistaa

Nyt kerron jotain mikä toivon mukaan ei monellekaan tule yllätyksenä: yöllä kannattaa nukkua! Tai jos on esimerkiksi yötöissä eikä voi silloin nukkua, niin sitten kannattaa nukkua päivällä. Sillä olen tässä huomannut, että elämä on todella rankkaa jos ja kun on väsynyt.

Meidän vauveli on tässä viime aikoina alkanut heräilemään yhä aikaisemmin ja niinä öinä kun paljon syötän häntä, niin nukun todella huonosti. Sitten kun aamulla herää paikat kipeänä, niska jumissa, pää kipeänä eikä olo ole levännyt saati virkeä, niin siinä vaiheessa voin sanoa, että eniten v*tuttaa kaikki. Pinna palaa niinkos tulitikku. Koittaa siinä sitten olla hyvä äiti tai vaimo.. tai hyvä yhtikäs mikään. Pienikin ärsytys saa hermoni menemään, mikä aiheuttaa aikamoisia noidankehiä, poikakin on kiukkuinen kun äiti on pahalla päällä, samoin tyttö, isännästä puhumattakaan. Joten yhteentörmäyksiltä on hyvin vaikea siinä vaiheessa välttyä.

Olen jo nuoruusvuosinani oppinut, että minä en ole mukava ihminen väsyneenä eikä asia ole näköjään vuosien aikana muuttunut (ei sillä, että olenko muutenkaan kovin "mukava"). Ja tässä ei ole nyt kysymys tuntimäärästä vaan ylipäänsä katkeamattomasta unesta, koska kun tytsy nukkuu jonain öinä paremmin ja antaa nukkua pidemmän pätkän, tunnen itseni virkeäksi vaikka olisin mennyt miten myöhään nukkuun tai heräisin miten aikaisin. Mutta jos heräilen paljon yöllä ja nukun lyhyitä pätkiä, nousen aamulla sängystä jonkin sortin noita-akkana, joka noituu pahaa tuulta ympärilleen. Ehkä olen niitä jotka tarvitsevat unta sen tietyn määrän ja ehkä alkaa olemaan kohta pakko katsoa totuutta silmiin, että ne yöimetykset eivät voi enää kauaa jatkua. Jotenkin on koittanut sinnitellä tuon pikkuisen kanssa, mutta en usko enää montaa kuukautta jaksavani. Olisin mieluummin kiva normaali ihminen kuin se pannahinen noita. Muutenkin kun on tuo lasi aina puoliksi tyhjä, niin voitte vain kuvitella mitä se on tällä mielialalla. Mutta luulen että hampaat tai joku vaivaa pikkuista, koska on tosiaan viime aikoina ollut entistä kärttyisempi yöllä.

Silloin kun esikoinen oli pieni, minulla ei ollut minkään suhteen mitään univaikeuksia, vaan ehkä ne ovat jotain iän mukanaan tuomia ongelmia. Pelottaa jo, mitä tämä on parinkymmenen vuoden kuluttua? Huih, en halua edes ajatella, tarvinnee ottaa ajoissa kaiken maailman rentoutumis-cd:t, hyvänyönjoogat ja unimaidot kehiin. Plus toivon mukaan mietin näitä hetkiä vuoden päästä siihen tyyliin, että "en mä muista olleeni väsynyt tai sitten mä olin niin väsynyt etten edes muista koko aikaa...." Haha. Parempi niin. Mutta se on sitten ja nyt on nyt. Ja nyt väsyttää! Mikä parasta (tai pahinta) en osaa koskaan mennä aikoinani nukkumaan, joten sillä vain vahvistan tätä omaa surkeuttani. Joten taas sen näkee, että ihminen on itse itsensä suurin vihollinen.

Epäilen, että orastava siitepölyallergia saattaa tehdä oman osansa j kevät-väsymystäkin saattaa olla ilmassa. Ehkä se talven pimeys on väsyttänyt, mutta sitä ei ole halunnut ajatella, niin heti kun kevättä pukkaa, onkin yhtäkkiä törkeen väsynyt, plus nukkuu huonosti, plus kaikki mahdolliset pöly-hiukkaset hyökkäilevät ties mistä. Eihän siinä hullukaan jaksa. Kunpa voisikin vaan nukkua, mutta ei pysty siihenkään. Kauheita noidankehiä, jotka limittyvät ja risteilevät keskenään nämä nukkumis- ja väsymys-asiat. Luulisi että, kun tulee kevät, olo olisi vain energinen, kaikkivoipainen, hyväntuulinen, koska luonto herää, lumet sulaa, valo lisääntyy, mutta ei, kaikkea muuta. On märkää, maa näyttää rumalta, liiasta valosta tulee migreeni, kaikki on huonosti. Että nyt sitä kuppia pikkuhiljaa täydemmäksi, ei millään jaksais tämmöstä alakuloista ahdistusta! Eli onneksi tulee kesä! Kesällä on lämmin. Saa käyttää varvastossuja ja hameita plus syödä jätskiä. Nonni, heti tuli parempi fiilinki. Ehkä otan jonkun uuden tavoitteen ja koitan ajatella positiivisesti................................ Huom koitan.

Liikuntaharrastuksenikin on kokenut kolauksen, kun ei pysty, ei jaksa eikä kykene. Se on aina tämä sama aika vuodesta, ehkä sen voin laittaa noiden algeerioiden piikkiin, koska ei ole kiva liikkua, kun henki vinkuu ja nenä juoksee koko ajan. Toivon mukaan kesällä taas jaksaisi käydä vaikka kävelemässä ja pyöräilemässä. Ja ehkä kokeilla jopa pitkästä aikaa rullaluistimia.

Eipä tässä auta kuin mennä nukkumaan, ehkä huomenna saisin herättyä levänneenä ja voisi olla mukavampi kanssaihmisille. Voisi vaikka kyetä hetken uskomaan itseensä, se näet ei onnistu väsyneenä. Ihminen tosiaan on osiensa summa.

Kauniita unia.

Muutoksen tuulia

Hui kauhistus! Toi blogin oma sivuhan oli ihan muuttunut ja justiinsa kun olin oppinut vähän noita juttuja käyttään niin taas oon ihan sekasin. Saa nähdä tuleekohan mistään taas mitään.. 

Mietin tässä että onpa koomista että kaksi edellistä tekstiä käsittelee sitä, mitä huomaa kaipaavansa silloin kun sitä ei ole, itsestäänselvinä pitämiä asioita. Olen huomannut, että itsestään selvyytenä pitää helposti myös tuota omaa ukkoaan vähän turhankin usein. Tulihan meille jo peräti seitsemäs hääpäiväkin, että hetki ollaan jo kuljettu yhdessä.. Sen oman miehensä meinaa melkein "unohtaa" tässä arjen tohinassa, parhaiten huomaa, että mitä kaikkea toinen tekeekään, silloin kun hän on jossain muualla. Helposti kuvittelee, että tekee itse melkein kaiken, vaikka ei oikeasti teekään. Paitsi se on kyllä sanottava että ruuanlaitto on meillä melkein lähestulkoon miekkosen heiniä, ei ole mun juttu se. Vaikka olenkin kyllä viime vuosina opetellut laittamaan ruokaa ja leipomaankin. Silti se enemmän on miehen vastuulla ja toisaalta ihan hyväkin, sillä en ole mikään ihmeellinen keittiönhengetär.

Huippumiehen olen löytänyt ja kyllä vaikka on niitä hyviäkin päiviä, on myös niitä huonoja. Silti on rakkautta riittänyt ja asioista on pystytty juttelemaan, oli asia mikä hyvänsä. En väitä että tilanne ei koskaan voisi muuttua, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu melko epätodennäköiseltä, että emme olisi yhdessä esimerkiksi kymmenen vuoden päästä, mutta eihän elämää voi koskaan täysin ennustaa. Mutta toivon mukaan olemme yhdessä elämämme loppuun asti, ihan niin kuin ennen vanhaan. Onhan meillä nuo ipanapat, joita on helpompi kasvattaa yhdessä. Itsellä tulee ainakin esikoisen kanssa niin helposti nykyään yhteenottoja, että alan jo epäilemään tehneeni jotain väärin jossain vaiheessa. Ehkä se ensimmäinen tosiaan on harjoituskappale? No eniveis, onneksi ei sitäkään tarvitse yksin pähkäillä.

 Kiitos miehelleni näistä menneistä vuosista! Vaikka olimme melko nuoria esimerkiksi vihille mennessä, päivääkään en vaihtaisi pois! Mies on tärkein tukija ja paras ystävä.

ajatuksia ystävyydestä

Piti jotain ajatuksia aiheesta jakaa jo ystävänpäivän tienoolla, mutta enpä sitten jakanutkaan. Aloinpa vain aihetta pohtimaan tuossa nuorimmaisen iltamaidolla. Siinä ehtii kaikennäköistä mietiskelemään ja minulla yleensä se ajatus lentää ihan omissa sfääreissään, oli aihe mikä hyvänsä. Sen takia olen ehkä toisinaan vaikeasti seurattava juttukaveri, koska kun puhun, mieleni menee jo paljon pidemmällä kuin sillä hetkellä keskusteltavassa asiassa. Aihe mietitytti ehkä myös siksi, että tänään olen tuntenut itseni jollain tasolla hyvin yksinäiseksi. Vähän väliä katsoin puhelinta ja feisbuukkia, että josko joko minua muistaisi, mutta kuten yleensä tällaisina päivinä, ainoa viesti, jonka saa on jokin mainos operaattorilta, jee, sehän kohentaa mieltä. Itse ei tietenkään voi pirauttaa kenellekään tai ehkä se on paremmin niin päin, että miettii kenelle soittaisi, eikä oikein keksi ketään siihen hetkeen.

Lapsena ystävyys ja kaveruus olivat jotenkin niin paljon yksinkertaisempia asioita, sitä joko oltiin kavereita tai ei oltu. Teininä alkoi tulla bestiksiä ja muutenkin semmoisia extrahyviä tyttökavereita, joiden kanssa jaettiin salaisuuksia, ihastuksia ja kysymyksiä elämästä. Nykyään ja ylipäänsä tässä kolmenkympin korvilla ystävyyttä ja kaveruutta on niin monenlaista eri tasoa, että ei itsekään tiedosta niitä kaikkia tasoja. Sen sentään tajuaa, että kyllä niitä ystäviä on ja ne jotkut ovat jo sieltä lapsuudesta ja teini-iästä asti säilyneet ystävinä, mutta on tullut myös uusia tuttavuuksia, joita rohkenee ystävikseen kutsua.

Ne nuoruusvuodethan ovat niitä kultaisia aikoja kun on kirjoiteltu kirjeitä, kirjevihkoja, slämäreitä (semmonen vihko missä kysyttiin ja vastattiin kavereilta kaikkea maan ja taivaan väliltä, en kuollaksenikaan muista mikä sana kuvaa oikeasti kyseistä vihkosta) ja mikä parasta: Soiteltiin lankapuhelimella! Siinä vasta oli sitä jotain, koskaan ei tiennyt kuka perheenjäsen vastaa ja koska pitää lopettaa, kun äiti tai iskä tarvitsevat puhelinta. Erijännää! Muistelisin että minulla oli nuorena melko monia ystäviä, koska oli koulukavereita ja seurakuntakavereita. Itse asiassa joskus esimerkiksi vanhoja kuvia katsoessa miettii, että "olenko oikeasti ollut tuonkin kaveri??" Ehkä johtuen siitä, että ei ole nähnyt vuosiin eikä edes tiedä miten toisella nykyään menee, ellei olla facebook-kavereita.

Nyt perästä kun ajattelee, niin monista elämänvaiheista on selvinnyt sillä että on ollut ystäviä ja kavereita kuitenkin niin paljon. Koulussa kun on kiusattu, niin on sentään ollut joitakin ihmisiä minua puolustamassa ja tukemassa. Kun on ollut teini-iän ahdistuksia, on ollut kuuntelijoita lähellä. Kun on ollut vaikeaa parisuhteessa, on ollut ystäviä lähellä, aina ei ole sanoja edes tarvinnut, kun saanut ystävältä lohtua. Ystävät ovat tukeneet mitä erikoisemmissa projekteissa, ystävien kanssa on tehty kaikennäköisiä kouluhommia, on itketty ja eritoten on naurettu. Ystävien kanssa on haukuttu tyhmät jätkät pohjamutiin ja kehuttu itsemme tähtitaivaisiin. Nämä nyt lähinnä koskevat tyttökavereita, mutta kyllä vuosien varrella on muutamia miespuolisiakin ystäviä ollut (joista yhden kanssa olen tänä päivänä naimisissa). Minä olen niitä, jotka uskovat myös erisukupuolten ystävyyssuhteisiin, vaikka joskus olen saattanut pikkipikkiriikkisen olla mustasukkainen miekkosesta, kun sillä on jostain syystä melkein enemmän naispuolisia kavereita kuin miespuolisia.. :)

En tiedä miten monta ystävää ihmisellä keskimäärin on, mutta ainakin fb-kavereita on joillakin satoja, silti niistä ystäviä on luultavasti vain kourallinen, plus ne, jotka eivät ole vielä sosiaalisen median uhreja. Ja niinkuin sanoin, ne ystävyyden eri tasot ovat hyvin jänniä, on juuri näitä fb-kavereita, työkavereita, koulukavereita, biletyskavereita, ulkoilukavereita, nettikavereita, puistokavereita, äitikavereita, seurakuntakavereita, sisaruksia, sisarusten puolisoita, sukulaisia, lasten kummeja, lapsuudenystäviä, nuoruudenystäviä, ystäviä, tosiystäviä, harrastuskavereita, hengailukavereita, pariskuntakavereita jne... Monet suhteet menevät ristiin ja kulkevat limittäin ja lomittain, toisia nähdään vain tietyissä paikoissa ja tilanteissa, toisten kanssa jaetaan useampia kokemuksia ja elämäntilanteita.

Ehtiihän sitä vielä oppimaan ystävyydestä vaikka mitä, mutta kyllä sitä on jo jotain opittukin. Esimerkiksi joskus ne miehet vaan menee sen ystävyyden edelle, vaikka miten olisi toisen kanssa ollut sitä ennen paita ja peppu. Joskus ystävästä tai kaverista on hyvä päästä eroon ihan vain sanomalla että ei halua olla enää tekemisissä. Joskus kun kuvittelee, että ei merkitse toiselle mitään, merkitseekin itse asiassa hyvin paljon. Joskus kun pitää toista henkilöä ystävänään, selviääkin yhtäkkiä, että tunne ei ole ollutkaan molemminpuolinen. Ikäväkseni olen huomannut, että joskus olen johonkin ystävääni ottanut tarkoituksella etäisyyttä, koska en ole halunnut tai kyennyt ymmärtämään hänen elämäntilannettaan ja jos jotain elämässäni kadun, niin sitä. Ystävä voi myös pettää.

Olen oppinut myös sen, että kun jakaa itsestään, on helpompi ottaa myös vastaan, ja jos haluaa ystävyyssuhteen toimivan, pitäisi molempien antaa yhtäpaljon itsestään. Huippua ystävissä on se, kun näkee toisen pitkästä aikaa ja voi jatkaa oikeastaan samantein siitä, mihin viimeksi jäätiin, oli viime näkemisestä miten pitkä aika hyvänsä. Ystävän kanssa voi olla oma itsensä, huolimatta siitä miltä näyttää tai millainen on, oli sitten hyvä tai huono päivä.

Yksi kipeimmistä oppimistani asioista on ystävän pois päästäminen.. Kun haluaisi pitää hirmu kovaa kiinni, mutta ei vaan voi, koska hei! Se sun ystävä ei ole mikään sun aviopuoliso ja silloin ystävä pitää päästää lähtemään ja muuttamaan muualle ym vaikka tekisi miten kipeää. Ystävyyttä ei voi omistaa, mutta itse voi sitä jakaa, sanoisi tähän joku postikortti. Ystävyyskin saattaa muuttaa vuosien aikana muotoa niinkuin mikä tahansa ihmissuhde ja vaikka on parisuhteessa, niin toisinaan kaipaa sitä ystävien seuraa. Omia ystäviään ei saa pitää itsestäänselvyytenä sen enempää kuin omaa puolisoaan.

Menipäs vakavaksi. Tämä nyt oli tällaista mietiskelyä, jota halusin jakaa. Te jotka mietitte, että tarkoittaakohan toi minua... niin luultavasti tarkoitan. Arvostan ystäviäni ja heidän ystävyyttään. Joten olkoon tämä myös kiitos heille, jotka ystäviäni/kavereitani ovat, ilman teitä elämäni olisi vähän tylsempää ja ikävempää.

voihan kylppäriremppa

Nyt se iski päälle: Kylpyhuoneremontti aka kyyppäriremppa, vessaremppa, kylppäriremppa,.. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Asumme opiskelijasäätiöllä eikä meillä juurikaan ole vaikuttamismahdollisuuksia tätä asuntoa koskeviin muutostöihin, niinpä isännälle soitettiin peräti viime viikolla, että ensi tiistaina alkaa. Koska en ole lainkaan stressaavaa sorttia, niin en ole muuta tehnytkään kuin pureksinut kynsiäni ja murehtinut, että miten me tämän kyyppärirempan keskellä eletään. Onneksi päästään pakenemaan sukulaisille ja sitten kun palaamme, remppa on toivon mukaan jo loppusuoralla. Yksi päivä on siis takana ja toistaiseksi hengissä, tänään lisäjännitystä toi myös melko pitkä vesikatkos, joka ajoi meidät heti aamupäivästä evakkoon veljeni perheen tykö. Puhumattakaan koiruudestamme, joka saa aina kilarit, kun remppamiehet kulkevat tuossa ovella, raukka koittaa leluja tuoda miekkosille vinkiksi, että nyt leikitään ja kerjätä rakkautta heti kun silmä välttää. Sisustuksen puolesta meillä on nyt tuommoinen hirmu tyylikäs paperinen eteisen ja käytävän matto ja vessan oven edessä mystinen muoviverhoilu, hirveen kivat. Just sellasia mä oon aina halunnu! :D Plus meidän utelias neljä-vuotiaamme, joka selvitti tänään monenmoista LVI-alasta ja totesi kaiken päälle, että kyllä meidän pappa tietää kaiken rakentamisesta. Että meillä ei ala sitten mitkään riviremppamiehet silmille hyppiin, ainakaa jos esikolta kysytään.

Mutta on se outoa nyt kun ei ole lainkaan vessaa käytössä, vaatii jo hieman kikkailua, mutta onneksi lapsuuteni karavaanariperheessä on opettanut, että kun hätä on suurin, jaksaa silloinkin vielä hetken aikaa pidättää. On tuo suihkun puuttuminenkin vähän outoa, on semmoinen eräjorma-henkinen tila päällänsä, ilman makuupusseja. Onneksi kun hätä on suurin on myös apu lähellä, vähän on lainailtu naapurin vessaa ja suihkua tänään. On se vähän koomista mennä koputteleen toisten ovelle, että "saaksmää tulla vessaan..?" Mutta mitä suurimmat kiitokset sinne päin.

Onneksi tässä ollaan nyt vaan tämä pari päivää ja sitten siirrytään pääsiäisen viettoon ja siitä edelleen luultavasti anoppilaan. Eikä tuon rempan pitäisi kestää kuin kahdesta kolmeen viikkoa, eli ehkä tässä selvitään. Eräjormailu vaan nyt sitten kunniaan! Oppii tässä arvostamaan näitä nykyajan mukavuuksia, joita pitää yleensä niin itsestäänselvyytenä. Pitänee hyödyntää tämä eräjorma-tila ja lähteä kesällä jonnekin oikeasti metsään, kun sitä on nyt jo oikein harjoiteltu. Kuka lähtee messiin? Telttaretki? Asuntovaunureissu? Anyone?

Mutta näillä jatketaan. Rauhallista pääsiäistä kaikille!