vauvaa ja joulua

Ääks! En ole ehtinyt taaskaan päivittää blogia koska on niin paljon kaikkea puuhaa koko ajan... En kerta kaikkiaan ehdi lepäämään laakereillani. Pitää alkaa kohta tekemään jotain listoja esim mitä pitää tehdä ennen vauvan syntymää tai mitä pitää tehdä ennen meidän joulukuista reissua (meillä on jännä reissu siis joulukuussa tulossa :D ).

On tässä silti elämässä tosiaan eteenpäinkin päästy, vauvalle on pyydetty sentään jo yhdet kummit ja äitiyspakkaus on kohta tulon päällä. Pakko silti todeta että kyllä tämä pikkukolmonen menee tässä mukana melkein ettei edes huomaa. No mutta jos siskoonsa tulee, niin sitten vauvana tuskin häntä pystyy unohtamaan. Ainakin jos äänijänteet ovat yhtään samanmoiset... Suunnittelin tammikuussa meneväni alennusmyynteihin ostamaan jotain kivaa uutta vauvalle ettei tarvitse pelkästään veljen ja siskon vanhoissa vaatteissa olla. Mutta niitä vanhoja tosiaan meillä riittää, joten ei varmaan paljoa tarvitse uusiakaan hankkia. Parin viikon päästä yhdistyksellämme jossa touhuan mukana on kirppis, joten ehkä sieltä koitan bongailla myös jotain. :)

Joulukin tekee vissiin tuloaan.. Kävin ystävän kanssa keskustassa synttärilahjaostoksilla (sekä kurahanskaostoksilla) ja siellä jo ostoskeskuksiin viriteltiin joulukuusia ja jouluvaloja.. Oi oi.. Pitää joku kerta käydä ihan vaan fiilistelemässä joulutunnelmaa keskustassa, sitten kun on kaikki täydessä tohinassa.. Viime vuonna en ehtinyt nähdä edes Sokoksen jouluikkunaa, joten tänä vuonna pitää ottaa se menetys takaisin. Itsekin virittelin jo valot parvekkeelle ja ikkunaan tuomaan iloa tähän pimeän aikaan. Hautausmaalla käytiin Pyhäinpäivänä viemässä kynttilä mieheni isälle ja muutenkin kierreltiin hautausmaata lasten kanssa kynttilöitä ihmettelemässä.

En nyt millään muista mitä piti kirjoittaa, joku päivä pitää ottaa vissiin vielä joku masukuva, ennen kuin koko raskaus on ohi. Ei tiedä tuleeko sitten enää seuraavaa odotusaikaa..

joulu on taas, joulu on.... taas?

Jesna! Nytkö se joulu jo tuli (ja meni)? Eihän tässä ehtinyt taaskaan kissaa sanoa.. Rankkaa kun on koittanut vaan toipua flunssasta ja yrittänyt olla miettimättä sitä muuttoa. Järkyttävän väsyneeksi olen van tuntenut itseni tämän joululoman aikana. Huokaus. No olemme olleet sukuloimassa, joten olen antanut luvan itselleni olla juuri niin poikki kuin miltä on tuntunut, koska kun kotiudumme täältä, alkaa täysi muuttohärdelli. Pikkuinenkin jää elämänsä ensimmäistä kertaa yön yli hoitoon peräti neljäksi yöksi ja sitäkin meinaan stressata jo vähän valmiiksi! Apua! Äitiä se taitaakin jännittää, tyttö ei varmaan itse ole sitä vielä edes ymmärtänyt.

Hui.. Meinaa kyllä sydän lyödä ihan tuhatta ja sataa aina kun uskaltaa miettiä kokoa muuttoa. Jännittää niin hirveästi saadaanko kaikki tavarat vietyä ja järjestettyä, pysytäänkö aikataulussa, saadaanko koottua uudet huonekalut jne. Kaikki pitäisi saada suhteellisen kuntoon ennenkuin lapset tulevat kotiin, jotta ei sitten enää niiden kanssa tarvitsisi järjestellä. Plus kun meillä olisi noita kierrätykseen meneviä huonekaluja, että mitä sitten niille tehdään, joku ratkaisu keksiä niillekin.

En muuten tainnut olla kovin kiltti, kun en saanut kuin muutaman lahjan ihan itselleni. No ei vaan, eipä ne lahjat enää onneksi ole pääasia joulussa. Sitäpaitsi lapset ne onneksi olivat olleet kilttejä minunkin edestä. :D Tasapainottaa tätä perhettä, että vaikka on paha äiti, niin on edes kilttejä lapsia. Heh. Olipas tosi hauska juttu. Onhan joulussa kuitenkin tärkeintä joulun sanoma ja tunnelma, josta sai nauttia. Saatiin syödä hyvää ruokaa, lapset leikki, isompi ei olisi millään malttanut aattona mennä nukkumaankaan ja saatiin viedä miehen kanssa illalla kahdestaan hautausmaalle kynttilöitä. Kaikkea semmoista mukavaa! Ja vaikka olikin vähän lenssua, niin ei mitään pahempia sairastumisia tullut tänä jouluna. Ihanaa sekin. Kyllä se joulu vaan on juhlista jaloin!

Kuulemiin!

jouluista fiilistelyä ennen joulua

 Viikonloppuvierailijamme Hämeenlinnasta oli löytänyt myyjäisistä näin ihania joulupipareita, vaikka ajatus sulaneista lumiukoista ei sinänsä ole kovin hilpeä. Mutta hauskoja ovat. Sori nyt sille joka tämän idean on keksinyt kun sitä näin levittelen. En omista näihin siis mitään tekijänoikeuksia. Mutta oli kivaa saada tämä ystävä meille pitkästä aikaa vierailemaan! Käytiin katsomassa Twilightin viimeinen osa ja ai että, siinä vasta oli mahtava raina! Vampyyrit ja sudet ne vaan on niin ihania! Varsinkin siinä isolla screenillä. Plus oli hauska katsoa Doctor Who'ta jonkun asiasta yhtä innostuneen kanssa. Hih.

Tekipä mieli hankkia uudet jouluverhot. Mutta koska ei saatu aikaiseksi mentyä kauppaan, josta niitä olis saanut ja koska olen niin nirso, etten halua mitään tonttuja tms, niin keksinpä laittaa vanhan pöytäliinan verhoksi. Jee! Eipä tuo nyt ehkä mikään maailman hienoin ole ikkunassa, mutta kelpaa nyt paremman puutteessa.Oleellisinta tässä kyhäelmässäni on tuo kukkapinnin laittaminen verhonpidikkeeksi. Kyllä sitä hätä keinot keksii. Mutta lupaan kyllä hankkia jotkut asialliset ihan oikeatkin verhot, kunhan  vaan osuu hienot, mutta hinta-laatusuhteeltaan sopivat, silmään.

 Esikoisen kanssa askarreltiin perhekahvilassa joulupukki-kortti. Heh, en tiedä kumpi sitä enemmän askarteli, joten sanotaanko että jonkinsortin yhteistyön tulos. Ja pakko muuten sanoa, että oli kyllä sitten taas pinna niin kireenä, kun mennä köpöteltiin sinne perhekahvilaan (niinkuin se usein näin tiistaisin tuppaa olemaan). Lähteminen on jotain niin vaikeaa tälle meidän pesueelle, että ei mitään rajaa. Onneksi se kireys siinä unohtui, kun sai muuta ajateltavaa.

Nyt on vielä pakko hehkuttaa omaa ahkeruutta. Kröhöm. Kävin viime viikolla Body Balancessa, tiistaina, keskiviikkona ja sunnuntaina lenkillä. Plus eilen taas Body Balancessa. Olenpas kyllä nyt melkein itseni ylittänyt! Kortissani on vielä kahdeksan kertaa käyttämättä paikallisten naisvoimistelijoiden jumppiin joten nyt pitäisi jumpata vielä jonkun verran. Saa nähdä miten käy, ehkä tästä alkaakin joku löysäilyvaihe.


Ilman sen ihmeempiä selittelyjä, niin pakko sanoa vielä, että sain huiman ahaa-elämyksen eilen! Jee. Ja juuri kun olin todella ahdistavassa epätoivon kaivossa. Että terkkuja vaan sydänystävälleni E:lle, että ei siellä tunnelin päässä ainakaan tällä hetkellä näytä niin pimeältä kuin viimeksi jutellessamme annoin ymmärtää. Vaikka en kyllä siltikään tiedä missä ollaan viiden vuoden päästä.

jou jou joululeivonnaisia! jipii!

Eilen innostuin tekemään joulutorttuja ja tänään taatelikakun yhden blogin reseptillä (en meijän äiteen niinkun yleensä, johtuen siitä etten löytänyt sitä reseptiäni!? Argh). Nyt voi vain arvailla minkä makuista kakkua sieltä mahtanee olla tulossa, mutta eiköhän siitä ihan hyvä tule.  Esikoisen kanssa vähän ehdittiin taikinaa maisteleen ja molemmat olimme sitä mieltä, että kyllä hyvää on. Tuoksukin on mitä herkullisin. :P Toivottavasti siis myös maku. Mutta nyt kun menin kumoamaan kakun niin se vähän hajosi. Arvasin! Koska voitelin  ja korppujauhotin kipon vähän huonosti ja pelkäsin että mahtaakohan kakku irrota vuasta. Harmi. No syödään pois silmistä.. :) Ja korppujauhotetaan seuraavalla kerralla tehokkaammin. Se taatelikakku oli muutenkin vähän extempore-juttu, kun sattui olemaan viime vuonna ostettu taateli-paketti vielä kaapissa. Se oli selvästi odottamassa tätä vuotta ja tätä hetkeä!

Pipareita ostettiin ihan vaan kaupasta, jos jaksaa niin voihan sitä esikon kanssa näperellä muutaman piparin, mutta henk. koht. tykkään vasta koristeluvaiheesta. Kun olen niin mahrottoman luovakin ja kaikkee. Mutta ei kiitos piparimuumitaloa meille! Siitä on vähän huonoja muistoja, kun koitettiin miehen siskon kanssa semmoista värkätä. Ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Harmi kun siitä kyhäelmästä ei ole valokuvatodisteita, mutta sanotaanko, että sillä talolla oli olut vissiin jotain ongelmia tulipalojen ja/tai maanjäristysten kanssa. Ja yksi muumeistakin katosi jossain välissä kuin tuhka tuuleen.

Mmmmm... Tässä kun puhui pipareista, niin alkoi hirveästi tehdä mieli aurajuusto-pipareita. Pakko varmaan ostaa sinihomejuustoa ensitilassa..

mihin se joulu oikein meni?

En ole ehtinyt blogiakaan päivittämään, kun on ollut niin paljon muuta ajateltavaa.

Viimeksi kirjoitin että tyttö on kipeänä, niinhän siinä kävi, että jouluaattona istuimme päivystyksessä. Neidillä oli kova yskä eikä hengitys vaikuttanut normaalilta, joten aattoiltana lähdemme miehen kanssa viemään tyttöä lääkärille. Koska emme olleet sillä hetkellä asuinkunnassamme, pelotti hirveästi otetaanko meitä sisään, mutta koska kyseessä oli melko nuori potilas, pääsimme heti lääkärin tykö. Tietenkään meillä ei ollut mitään neuvolakorttia tai kelakorttia mukana emmekä olleet tajunneet edes opetella toisen sosiaaliturvatunnusta ulkoa, ei kiva. Veljeni joutui lähtemään kesken heidän perheen joulunvieton katsomaan meidän asunnostamme neidin neuvolakortista hänen sosiaaliturvatunnusta. Voin sanoa että nyt osaamme senkin ulkoa, kerrasta opimme. Lääkäri totesi että tytöllä on RS-virus jonka jälkeen imettiin limaa nenä-nielusta ja hengiteltiin spiiraa. Onneksi ei sairaalahoitoon joutunut jäämään, mutta että joutuisimme luultavasti toistamaan sairaalareissun. Seuraavana päivänä mieheni veikin tytön siskonsa kanssa taas hengittelemään lääkettä, jolloin lääkäri totesi, että tytöllä onkin keuhkoputkentulehdus. Äiti olikin sitten koko joulun sairaana huolesta, meni varmaan muiltakin joulu pilalle, minun stressatessa pientä. Onneksi tyttö söi koko ajan hyvin ja onkin nyt jo toipunut.

Nyt me ollaan joululomalla, virallisesti.

Siirryttiinpä sitten jo kotiseudulle loman viettoon tai eipä se hirveästi eroa kotona olemisesta kun muutenkin pääasiassa kotona ollaan, mutta kumminkin. Mukava olla vähän meidän vanhempien tykönä.

Päästiin onneksi kyydillä tänne, koska en uskaltanut tulla autolla kolmisin noiden pikkuisten kanssa, kun typy ei viihdy kovin hyvin autossa enkä junalla, koska pelkäsin että isompi juoksee ympäri junaa ja pienempi huutaa. Mutta sitten sattui olemaan samaan suuntaan menijöitä joilta pummin kyydin. Neiti huusi noin 40-60 min tuosta parin tunnin automatkasta vaikka istuin hänen vieressään ja annoin pullosta maitoa eli ehkä oli järkevää olla tulemata keskenään lasten kanssa. Mies jäikin vielä kotiin pariksi päiväksi, tekee siellä (toivon mukaan) jonkinlaisen joulusiivon ja kouluhommia ja tulee sitten vasta. Ihanaa kun on pimu on nyt ollut aika hyvällä päällä ja nukkunutkin sentään.

Esikoiselle on aina hienoa tulla mummuloihin, koska pääsee leikkimään eri leluilla kuin mitä kotona on. Muutenkin sillä pojalla on kotona ihan liikaa leluja esillä, eikä tuo niillä sitten jaksa leikkiäkään. Pitäisi hetkeksi jemmailla jotain ja sitten taas antaa jonkun ajan kuluttua, olisi semmoista uutuuden viehätystä. Saa nähdä saako yhtään lelua joululahjaksi, itse emme ostaneet kuin yhden dvd:n. Lahjoista tulikin mieleen, että puhuimme yhtenä päivänä miehen kanssa siitä, että voisi hauska järjestää joskus sellaiset synttärit, että kukaan ei toisi lahjoja vaan kaikki toisivat jotain tarjottavaa. Poika oikein säikähti, että ei hänen synttäreille ainakaan!

Mielenkiintoinen muuten tämä ilmiö, että kun on tottunut että neiti ei ole kovin hyvä nukkumaan päikkäreitä, niin sitten ku tuo nukkuu, niin koko ajan on huolissaan, että mikähän sillä on kun on noin hiljaa. Pitäisi vain olla tyytyväinen, mutta ei vain osaa. Ei kai sitä ihminen koskaan opi olemaan tyytyväinen. "Yhyy, nyt se ei nuku. Yhyy, nyt se nukkuu liikaa.." Minun pitäisi oppia olemaan hieman positiivisempi tuon nukkumisasian suhteen. Toisaalta ei se nukkumisaika ehkä niinkään harmita, vaan paremminkin se aika edelleen, jolloin neiti nukkuu. No, eipä auta itkut markkinoilla.

Eikä siitä valkoisesta joulusta ilmeisesti ole tänä jouluna toiveita, pitänee vain tyytyä siihen smurffimaan talveen. Siellä sen kun ripsottaa lunta vähän koko ajan. Go smurhvit go! Joutuu se pukkikin hommaan rekan että tänne pääsee lahjojen jakoon.

Tunnustuksia

Nyt joudun tunnustamaan, että olen viime aikoina laiminlyönyt meidän perheen ulkoilurutiineja. Olen lohduttautunut sillä, että pojalla on jo joululoma kerhosta, joten otamme siksi hieman vapaammin. Kyllä täällä siis syöty on ja lapset laitettu aikanaan nukkumaan, mutta tuo ulkoilupuoli on vähän nyt ollut heikoilla. Eihän se sinänsä huonoa äitiä tee, että lasta ei joka päivä ulkona hyppyytetä, mutta kyllä se tuon ikäiselle aika tarpeen olisi. Sen verran näet tulee kierroksia tuohon meijän humupetteriin, jos ei käy ulkona purkamassa energiaa.

Mutta on minulla muukin syy tähän ulkoilumattomuuteen kuin oma laiskuus, sillä pikkuneidillä on rytmit aivan sekaisin! Toinen nukkuu nyt miten sattuu sisällä ja kun typsy on juuri herännyt päikkäreiltä niin on turha kuvitellakaan lähtevänsä ulos hänen kanssaan. Välillä ollaankin miehen kanssa jaettu vähän vuoroja, että oltu sitten vain isomman kanssa ulkona, mutta pitäisi kai tuota toukkaakin vähän käyttää raittiissa ilmassa.

Nyt joku varmaan miettii, miksi en nukuta vauvaa ulkona, itsellehän se ei siis ole lainkaan tullut mieleenkään? Syy on melko yksinkertainen, ei hää meinaa nukahtaa ulos! Välillä nukkuu parikin tuntia vaunuissa, mutta välillä ei nukahda lainkaan, huutaa vaan. Siinä onkin sitten niin mukavaa työnnellä vaunuja toisella kädellä ja toisella kädellä kantaa vauvaa. Neiti on selvästikin päättänyt, että hähää, enpäs päästä vanhempiani ihan helpolla. Välillä kun on jonnekin menossa vaunujen kanssa ja toinen huutaa kurkku suorana vaunukopassa tai sylissä, niin väkisinkin alkaa miettiin, että kumman jättäisi tien sivuun, vaunut vai vauvan. Yleensä kallistun vaunujen puolelle, mutta enpä vielä ole niitäkään hyljännyt. Ehkä nyt en tätä meidän raksupoksuakaan ala mihinkään dumppaamaan, sen verran rakas tuo kuitenkin on. Mutta siis jos joku on joskus kokenut tämän "vauvani huutaa vaunuissa kuin syötävä"-tunteen, hän tasan tarkkaan tietää mistä puhun. Tunne on melko ahdistava, etenkin kun vastaantulijat ja ohimenivät viestivät katseillaan kaikkea paheksunnan ja säälin väliltä. Jippii.

Erityisen hauskaa on ollut kun toukka huutaa reilun tunnin vaunuissa, kun on haettu isoveikkaa hoidosta ja neiti ei ole ollut samaa mieltä ulkoiluajankohdasta. Siinä on oikein riemu ylimmillään, etenkin kun isoveli vielä yhtyy valitusvirteen "en jaksa, en halua, en osaa,.." Ainoa neidin vaientamiskeino (isoveljeen ei ole muuta vaientamiskeinoa kuin päästä kotiin mahdollisimman nopeasti) on ottaa syliin, koska siis tuttiakaan emme tietenkään ole hoksanneet antaa. Mistä nyt sellainen mieleen tulisi? Neiti näet on päättänyt että hänelle kelpaa tutti vain silloin kun oikeasti nukuttaa, ei silloin kun äiti ja isä toivoisivat hänen nukkuvan. Tyttö tietää jo mitä tahtoo. Välillä hän harrastaa myös sen sortin rintaraivareita, että pikkulinnut putoilee puista. Rintaraivarit ovat yksi asia vauvoissa, jota en ymmärrä sitten lainkaan? Äitikin turhautuu, kun yrittää saada lasta rauhoittumaan rinnalle ja toinen vain huutaa. Kyllä on sitten niin mukavaa äidin ja vauvan yhteistä aikaa.

Kauheeta sarkastista valittamista vaan, mutta kaikesta valituksesta huolimatta tiedän jo varmuudella sanoa, että muutaman vuoden päästä näitä aikoja kaipaa taas ihan hirveästi. On se kuitenkin niin mahtavaa seurata pienen ihmisen kasvua ja se vauvan hymy on jotain niin ihanaa.

Justiinsa kun manailin että ei ole jouluntunnelmaa, niin mitä tekee mieheni? Tuo yllätykseksi porkkana-, maksa- ja lanttulaatikon, joita en ole vielä yhtään ehtinyt maistelemaan tänä vuonna. Yleensä aloitan niidenkin maistelun heti kun kauppaan tulevat, mutta nyt on sitten sekin jäänyt. Ihanaa. Mieheni ei ole mikään viimeisen päälle jouluihminen, saati laatikkoihminen, joten senkin takia se oli mukava yllätys, sanoi vielä että tässä sinulle joulutunnelmaa. Perunalaatikkoa ei ollut huomannut ottaa, mutta ei se mitään. Tajusin taas, että ehkä sittenkin menin oikean kaverin kanssa naimisiin.

Ensi viikollahan meille tulee yhdeksän vuotta yhdessäoloa täyteen ja se ihmetyttää jo etukäteen, että onko aika oikeasti mennyt näin nopeasti? Juurihan sitä punasteltiin lukiossa käytävän eripuolilla ja kateltiin, että onpa söpö poika. No joo, siitä on jo kymmenen vuotta, kun ottaa huomioon yhdeksän kuukauden väsytystaktiikkani (vaikka en siis tiennyt sen olevan väsytystaktiikka). Ilmeisesti monet hyvät asiat vaativat nimenomaan sen yhdeksän kuukautta kypsyäkseen, parisuhteet ja vauvat mm.

Olen katsellut nyt pari päivää tätä kämppää, että voi vitsi, jonkun pitäisi tulla tänne siivoamaan. Kukahan se olisi? Ehkä minä ja tuo siippa. Joulusiivo ennen kuin siirrytään virallisesti joululomalle vanhalle kotipaikkakunnalle, ei sitten hävettäisi niin antaumuksella kotiutuakaan. Helpompi tässä on kirjoitella tää vauva sylissä kuin alkaa siivoamaan... Se hyvä puoli tuossa kuuden kilon käsipainossa on, että ei tarvitse lähteä puntteja nostelemaan, voi nostella vaan pikkutypyä, kunhan muistaa vaihdella kantopuolta. Pyykkiäkin olen koittanut sentään pestä, jotta on sitten mahdollisimman tyhjä kun palaamme.

Pyykinpesusta tulikin mieleen, että jos joku maailmassa ärsyttää niin se on tuo pyykkitelineiden sijoittelu asunnossa. Koska ei ole kiinteää pyykkinarua, joutuu pyykit kuivaamaan siellä missä on tilaa. Yleensä se on olohuone. Eikä siinä muuten mitään, mutta pikkulasten kanssa pyykkikone pyörii harva se päivä, joten pyykkiä on myös koko ajan kuivumassa olohuoneessamme. Ota siinä sitten perhekuvia ym, kun pyykkiteline vilahtaa aina jostakin kulmasta, vaikka sitä miten koittaa rajata pois. Niinpä pyykkiteline onkin virallistettu yhdeksi perheenjäseneksemme, koska uskon sen esiintyvän useammassa perhekuvassa kuin meikäläisen. Nih.

Ei kyllä masentaisi yhtään näin paljon jos olisi edes lunta maassa, mutta jostain kumman syystä lumi ei halua nyt tulla jäädäkseen. Taas on maa kirjavana. Höh. Ne vähätkin joulufiilikset karisevat. Ehkä se valkoinen joulu vielä saadaan, toivossa on hyvä elää. Onneksi edes smurffimaani kännykässä sai yön aikana lumipeitteen, peli on siis sellainen Simsin tapainen ja olen siihen aivan koukussa kiitos pikkusiskoni. Enkä ole oikeasti ikinä mitään Simsejä ees pelannut, kerran koitin ja se oli makuuni armottoman tylsää. Onnea on tallentava digiboxi, josta voi katsoa toissajouluna tallennettua Lumiukkoa, alkaa jo valmiiksi itkettämään (en edelleenkään oikeasti tiedä mikä siinä joulussa itkettää, kun mieheni sitä tässä yksi päivä kyseli, se tunnelma vai mikä? Hei, minä itkin yhteen aikaan siitä tv kakksosen paljon, paljon tonttuja-mainoslaulusta). Jo on edes televisiossa lunta ja ihana tv-ohjelma, joka pitää vahdata joka vuosi telkkarista.

Kuten muuten yhtenä päivänä kerroin ahdingostani shoppailun suhteen, olen koittanut olla hirmu fiksu ja katsella netistä etukäteen, millaisen juhlakoltun itselleni ostaisin. Yritin miettiä imetysmahdollisuutta sekä hintaa, mutta selvästikään mitkään perus henkkamaukan pikkumustat ei ole suunniteltu imettäville mammoille joilla on enemmän peitettävää kuin paljastettavaa. Joten asiani ei ole tässä suhteessa edennyt lainkaan, että voisin edes ajatella kokeiluasteelle siirtymistä. Oikeesti! Miten vaikeeta on löytää joku ihan perus musta pikkumekko, joka olisi semmonen sopiva juhlaan kuin juhlaan. Oon niin kateellinen miehille, ehkä ostankin puvun ja alan käyttämään sitä kaikissa juhlissa. Sitten joskus kun olen rikas ja käyn jossain hyväpalkkaisessa työssä (As if) niin ostan jonkun tosi kalliin merkkimekon, joka lyö laudalta kaikki maailman rättikauppojen mekot, pidän sitten sitä vaan joka paikassa (As if again).