pohrintaa helluntailaisuurestani

Nyt on jäänyt vähän blogin päivittäminen, koska ei olla tehty mitään sen ihmeempiä ruokia. Voin pikaisesti kertoilla millä olemme itseämme ravinneet plus ajattelin jotain tarinoida Taivaslaulu-kirjasta, jonka luin viime viikolla.

Lauantaina herkuteltiin päivälliseksi uuniperunoita joihin tehtiin savulohesta semmoinen täyte. Nam! Esikoisella oli hieman epäilyksiä kuorineen syötävästä perunasta, mutta hänkin huomasi että se kuorihan on juuri parasta! Sunnuntaina paistettiin itsetehtyjä pinaattilättyjä. Niistä esikoinen totesi että itsetehty pinaattilätty on parempaa kuin kaupan ja niin ne kyllä olikin. Ohjeen pinaattilättyihin otin ystäväni blogista, joten en ala sitä ohjetta täällä sen ihmeemmin jakelemaaan. Hyväntuulen keittiössä-blogiin tästä
(Kuvat lopputuloksista voin lisätä myöhemmin.) Sunnuntaina iltapäivästä käytiin vähän paikallisessa perhepuistossa veljeni ja heidän kolmen lapsensa kanssa. Paistoimme kiltisti soijanakkeja ja soijachorizoa, lapsille soijanakit upposivat ainakin hyvin ja itsekin niitä söin vielä eilen ranskalaisten kanssa.

***
En ole siis mikään kirja-arvostelija, enkä aiokaan olla, mutta jotain kautta pitää päästä purkamaan ajatuksia, joita Pauliina Rauhalan Taivaslaulu minussa herätti, ajatukset eivät sinänsä liity edes suoranaisesti kirjaan... Viime yönä, kun nuorimmaisemme heräsi yöllä itkemään neljän aikaan aamuyöllä, mietin kirjaa ja tätä blogiani (jos olet lukenut kirjan, tiedät että myös kirjassa esiintyy blogi). Kunnon kirja-arvostelun voit käydä lukemassa esimerkiksi ystäväni Susan kirjablogista Järjellä ja tunteella.

Niinkuin jotkut ehkä tietävät ja olen varmaan asiasta maininnutkin olen itse syntynyt ja kasvanut helluntailaisperheessä, joten siinä mielessä tunnen uskonnollisten yhteiskuntien maailman jossain mielessä. Olen saanut osani hihhuliksi leimaamisesta, olen "saanut" ihmisiä etäännytettyä kertomalla hengellisestä suuntauksestani, olen vastaillut mitä kummallisempiin kysymyksiin, tyyliin kyllä me vietämme joulua. Nyt olen käynyt läpi myös väsymystä ja uupusta pienten lasten kanssa, joten kirjan teemat tulivat omalla kohdallani lähes iholle asti.

Olen tämmöinen kolmannen/neljännen polven helluntailainen, joten on sanomattakin selvää, että meillä on ollut kotona ja sukulaisissa aina vahva osa perhettä helluntailaisuus (mitä ikinä se kenellekin tarkoittaa). On luettu Raamatun kertomuksia, rukoiltu, käyty kokouksissa, lastenleireillä, juhannusjuhlilla, laulettu hengellisiä lastenlauluja ym, olen ollut lapsikuorossa, nuorisokuorossa, lauluryhmissä jne. Lista olisi aika pitkä, nuorten porukoissa tein kaikkea nuorteniltojen järjestämisestä ja leiriohjaajan hommista keittiöhommiin (vapaaehtoisuus kulkee ilmeisesti minulla verenperintönä). Ehkä se piti minut pitkälti kouluaikoina järjissäni, että vaikka koulumaailma oli minulle hirveän raskas, pääsin sitä pakoon seurakuntakuvioihin. Ja vaikka muuten tunsi itsensä hirveen tarpeettomaksi ja turhaksi ihmisolennoksi, oli hetkiä ja paikkoja, joissa pystyi kokemaan olevansa sittenkin tarpeellinen.

Kun 2006 muutimme nykyiselle asuinpaikkakunnallemme, en päässyt mieheni kanssa lainkaan mukaan paikallisen seurakunnan toimintaan. Koimme itsemme liian erilaisiksi porukoihin, joten siksi olemme olleet viime aikoina vain satunnaisia kävijöitä. Se on ollut hirveä harmi, koska kyllä uskova ihminen kaipaa semmoista seurakuntayhteyttä. Minulla on täällä aivan ihania ystäviä ja olen päässyt mukaan monenlaiseen ihanaan toimintaan, mutta semmoista täydellistä ymmärrystä kaikesta kokemastaan ei voi jakaa kuin sellaisen kanssa, jolla on taustalla samanlainen ajatusmaailma. Ehkä sitä yhteisöllisyyttä, johon on lapsesta asti tottunut, kaipaa eniten.

Nyt olen ehkä tarpeeksi pohjustanut asiaani, joten.. Tosiaan, vaikka olen kasvanut uskovassa kodissa jne en ole koskaan kokenut itseäni miksikään tuputtajaksi. En tiedä tietävätkö kaikki tuttuni edes taustaani (no nyt ehkä tietävät), koska elän kumminkin niin omaa elämääni. Minulle usko on henkilökohtainen asia, josta voin kyllä jutella, jos se muuten tulee puheeksi jossain asiayhteydessä. Ehkä se johtaa näistä kiusaamistaustoista, koitan välttää kaiken sellaisen esilletuomista, joka tekisi minusta ns vastenmielisen toisen silmissä. Mutta toisaalta minkäs sitä itselleen mahtaakaan? Haluan pitää itseäni hyväksyvänä ja sallivana ihmisenä enkä halua tuomita tai tehdä liian hätäisiä johtopäätöksiä muista (toisaalta ihminen kun olen, sitä varmasti tapahtuu enemmän kuin olisi tarpeen).

Pidän itseäni siinä mielessä onnekkaana, että minulla on suuri suku, jossa on annettu vähän kaikkien kukkien kukkia, eikä ole joka asiasta alettu saman tein tuomitsemaan helvetin tuleen palamaan. Enemmänkin on painotettu sitä, että muita pitäisi arvostaa ja heistä tulisi välittää omina itsinään. Jos minua katsoo tai kuuntelee on vaikea uskoa, että esim äitini sekä hänen sisaruksensa ovat ehkä maailman optimistisimmasta päästä olevia ihmisiä. Heillä on luja usko ylöspäin sekä muihin ihmisiin. Välillä käy ihan kateeksi että pysty itse samaan. Olen semmoinen skeptinen Tuomas, joka epäilee viimeiseen asti. Jos jossain olen hyvä, niin siinä että syytän mielelläni Jumalaa siitä mitä milloinkin tapahtuu. Miksi annoit minun väsyä? Mikset antanut voimaa jaksaa? Mikseivät minun lapseni käyttäydy kuin pienet enkelit? Ja niin edelleen. Muutenkin taidan olla ihan naurettava esimerkki helluntaisisaresta, mustissa vaatteissa liikkuva ikuinen pessimisti, joka pelkää suurinpiirtein kaikkea pimeästä korkeisiin paikkoihin... Missä on semmoinen luja luottamus, josta olen lapsesta asti kuullut? Ehkä se on tuolla jossain sisimmässä, jossa elää myös se tieto, että olen Korkeimman suojassa? Toivon ainakin niin...

Kyllä minä olen ollut väsynyt, olen ollut masentunut ja alakuloinen.. olen miettinyt miten maailma olisi parempi paikka ilman meikäläistä.. olen laskenut katseeni maahan ja kääntänyt pääni pilkan ja kiusanteon pelossa. On hirveän ahdistavaa kun ihmiset tuomitsevat automaattisesti minut tietynlaiseen kaavaan ja ajatusmalliin, lokeroivat päässään jollekin hullujen tai muuten vaan kummallisten tyyppien osastolle. Olen jatkuvasti altis ennakkoluuloille, joita ihmisillä on mielessään.. Toisinaan tuntuukin siltä, että saa olla mitä tahansa muuta paitsi ei uskovainen. Ei helluntailaisuus sinänsä vielä ketään autuaaksi tee, joten kyllä tässä samaa ihmiseloa eletään kuin mitä muutkin.

En ala erittelemään mitään seurakunnan oppeja tai siitä mikä on syntiä ja mikä ei, uskoisin että jokaisella on omatunto jonka mukaan toimia ja niistä oppiasioista voi keskustella jonkun minua fiksumpien kanssa. Mutta sen haluan myös sanoa, että minun kuullen voi kyllä kiroilla, sitä ei minulta tarvitse pyytää anteeksi (en muuten kyllä pidä ko tavasta). Minun seurassani voi käyttää alkoholia (ei kiitos niitä räkäkännejä, en oikeasti tiedä mikä minua pelottaa siinä humalatilassa, varsinkin sellaisten maajoukkuemiesten...?), tunnen itse rajani ja lähden kyllä pois kun minua alkaa ahdistaa. Ei en halua keskustella kumpi on oikeaoppisempi kaste, lapsi- vai aikuiskaste, luulisin molemmilla pääsevän taivaaseen. Ei joku asia tee minusta parempaa ihmistä, yhtä paskamainen olen kuin muutkin ihmiset kun sille päälle satun. Anteeksi siitä.

Mikä tärkeintä: Ihan sama vaikka mitään Jumalaa tai taivasta ei olisi, ei se sinun elämääsi luulisi häiritsevän, jos minä tuhlaan elämäni uskomalla tyhjään. En mielestäni menetä mitään. Päinvastoin, minulla on ihanat rakastavat vanhemmat ja perhe, jotka eivät ryypänneet ja kironneet ja tapelleet, koskaan ei tarvinnut pelätä väkivaltaa. Minulla on ihana mies, jonka kanssa haluamme samoja asioita ja haluamme kasvattaa lapsistamme hyviä yhteiskunnan jäseniä, jotka kunnioittavat toisia ihmisiä ja vastustavat itsekkyyttä ym. Ei tarvitse miettiä koska mies tulee kotiin ja mimmoisessa kunnossa tai että se kävisi vieraissa, joten on kyllä ihan hirveetä tää mun elämä. Apua.

Voi olla että joskus jatkan tätä pohdintaa mutta nyt ajatus tökkii. Aika pitkä sepustus, toivottavasti joku jaksoi lukea. :) Ei hirveästi mitään punaista lankaa tässä minun kirjoituksessa, mutta ei anneta sen haitata. Suosittelen lukemaan sen Taivaslaulun, itsessä herätti ainakin ajattelemaan tätä omaa sisäistä maailmaa ja omaa tilannetta. Ja teille tutuilleni joille nämä asiat minusta tulivat yllätyksenä: Älä käännä minulle selkääsi, olen edelleen se sama omituinen kaksimielinen mörkö mikä olin tähänkin asti.

lomameetvursti

Jopas! Olipas minulla hieno runollinen teksti viimeksi. Ai että. Olen muuten oikeasti joskus teininä kirjoitellut runoja pöytälaatikkoon, pitänee palautella taito, kun kerran on niin synkän syvällistä tämä minun ajatteluni.

Hiihtoloma takana, harmi vaan, että en hiihtänyt metriäkään. En "hiihtänyt" edes kävellen vaan pelkästi löysäilin ja sosialisoin, kerrankin. Reissussa siis olimme. Olin jättänyt kaikki mahdolliset lenkkeilyyn soveltuvat vaatteet kotiin, oikeasti täysin vahingossa. Ilmeisesti oli siis tarkoitettu, että tällä lomalla ei liikuttu ulko-ovien ulkopuolelle kuin ehkä autoon ja pihalle lasten kanssa. Käytiin me yhtenä päivänä äitini, siskoni ja hänen poikansa sekä meidän esikoisen kanssa kylpylässä! Eli siis tein pakollisen kerta per viikko urheilusuorituksen lilluttelemalla porealtaassa, nice. Ja esikoisen kunniaksi on sanottava, että poika käyttäytyi melko mallikkaasti kylpylässä. Olen kotona niin tottunut, että mikään sana ei meinaa mennä perille, joten yllätyin kovasti moisesta vieraskoreudesta! Hyvä niin, uskaltaa joskus toistekin mennä. Mukava oli lomalla myös huomata, että muidenkin pojat ovat vähän vauhdikkaita, että ehkä tuolla meidän jannulla on sittenkin toivoa.

Nyt on pakko kommentoida tätä suurta hevosenliha-kohua, joka on vähän väkisinkin pistänyt naurattamaan. Ok, ymmärrän, että pakkausselosteessa tulisi ilmetä mitä hittoa se ko tuote oikein sisältää, mutta oikeesti! Nyt itketään kun ikean lihapullissa oli hevosta.. yhyy.. ja hyvää syötävää tavaraa kärrätään biojätteeksi, kun maailma on pullollaan ihmisiä, jotka olisivat luultavasti ikionnellisia niistä pulleroisista. Silti kaikista huvittavinta oli, että jossain islantilaisissa lihapiirakoista ei ollut löytynyt lainkaan lihaa, kun oli etsitty että mitäpäs lihhaa siinä oikeen käytetään.

Voin rehellisesti myöntää, että itsekin olen itkenyt, koska hevosesta tehdään makkaraa, siis kun olin itse poikani ikäinen ja olin perhepäivähoitajalla. En suostunut syömään hoidossa meetvurstia, koska se on tehty hevosesta ja koska meidän isä sanoi sitä laukkamakkaraksi. Suurta draamaa kertakaikkiaan! Enkä oikeasti ole tottunutkaan oikein syömään meetvurstia, mutta se on johtunut lähinnä mausta kuin mistä se on tehty (eikä kaikkea meetvurstia edes tehdä hevosesta). Mutta nyt tätini laittoi meille kestomakkaraa (oikeasti siellä paketin takana luki boldilla Kestomakkara!) ja se olikin älyttömän hyvää paahtoleivän päällä! Niinpä?! Käsittämätön yhdistelmä, koska mielestäni sitä on aina pitänyt syödä vaan tummalla leivällä. Käskin isännän tuoda toisenkin paketin ja sehän toi! Ja se on kaikenlisäks täyttä heppaa rehellisesti, mutta mikä koomisinta, se on Kanadassa kirmannutta heposta! Ei edes suomen aroilla matkojaan taittanut ratsu. Se eka paketti oli sitäpaitsi possua ja nautaa miksattuna.

Mutta jos juu, en minäkään koiraa söisi ettei sillä. Joten siihen en ota kantaa, onko sitä heposta ihan pakko syödä jos ei halua. Ei mitään lihaa ole pakko syödä, paremmaksi kai maailma tulisi jos enemmän vedettäisiin kasviksia.

No eipä sillä.. Tehään mitä vaan, mut syyään eka, sanoi Jukka Poikakin joskus muinoin.

ilman menneisyyttä ei ole tulevaisuutta

Mikä tässä nyt oikein mättää? Vaikka se kesä sieltä tulee ja olen päättänyt olla positiivinen ja aloittaa terveemmät elämäntavat ja alkaa olemaan parempi ihminen kaikin tavoin, niin ei tunnu sitten yhtikäs paremmalta kuin pari kuukautta sitten. Nyt on joku tilaus mennyt pahasti pieleen! Missä on se aktiivinen, vahva, itseensä tyytyväinen ihminen, joka näkee asioiden hyvät puolet ja luottaa tulevaan??? Niin kysyn vaan, että missä? Taasko joku sekoitti ne tilaukset, koska mielestäni en tilannut tällaista elämäänsä kyllästynyttä kesän aloittajaa, joka näkee asiat ehkä vain entistä negatiivisemmin.. (Ehkä pitäisi päättää ryhtyä ajattelemaan negatiivisesti, jolloin käänteispsykologia muuttaisikin kaiken positiiviseksi... pitänee kokeilla.)

Olen viime aikoina miettinyt kovasti menneitä, koska olen tajunnut jo pikkuhiljaa, että menneisyys määrittää meitä monin tavoin, vaikka kuinka pyristelisimme sitä pakoon. Vaikka olisin kuinka iloisella päällä tahansa ja ajattelisin että nyt se elämä hymyilee, niin eikös kohta muistu taas mieleen, että ei se iloisuus mitään auta, paskaks menee kumminkin. Muistan joskus lapsena rakastaneeni elämää, nautin monista pienistä asioista, olin luonnonlapsi, keräsin kukkakimppuja. Kuvittelin että merenneito asuu pienessä lammikossa talomme lähellä, ja aina yön aikana noutaa poimimani kukat viereiseltä kiveltä. Mitä sille iloiselle, joskin temperamenttiselle tytölle tapahtui? Missä vaiheessa minut nujerrettiin niin pieneen ja pimeään rakoon, etten näe mitään?

Ei se, mitä tapahtui, tapahtunut päivässä, ei edes viikossa, kuukaudessa tai vuodessa. Se tapahtui koko kouluajan, aina ala-asteelta amkiin asti. Kaikki se vuosien kiusaaminen, mitätöinti ja alentaminen, ne tapahtuivat, joka päivä ja joka paikassa: Koulussa, seurakunnalla, kaveriporukoissa. Aina oli yksi silmätikku, aina oli yksi ulkopuolinen, aina oli yksi joka ei kuulunut joukkoon ja jolle saattoi ilkkua. Koskaan ei kiusattu fyysisesti, mutta ei tarvinnut, koska kaikki se mitätöinti kertoi, että en ole edes arvoinen, että minuun kannattaa koskea. Nöyryyttäminen oli mukana, missä vain liikuinkin. Ehkä joku toinen olisi kestänyt kaiken paremmin, mutta minä otin kaiken itseeni. Itkin päiväkirjalleni, toivoin että voisin olla joku toinen, joku kaunis ja laiha ja suosittu. Kuvittelin itselleni mukavamman elämän, jonka avulla selvisin yläasteen. Olin myös onnekas siinä mielessä, että minulla oli koko ajan ystäviä, jotka valitettavasti joutuivat toisinaan kokemaan samaa kuin minä.

Mietin aina mikä minussa oli sitten niin huonoa, tässä niistä muutama: hiukset, vaatteet, reppu, nenä, kasvot, se että asuin maalla, se että olin uskovainen, se että kiinnostuin vääristä pojista, se että olin yksinkertaisesti niin ruma, että en olisi kouluun saanut mennä, olin tyhmä, lehmä, huora (huom en ole seurustellut kuin aviomieheni kanssa lukiossa, että....), säätäjä, väärät kaverit, väärät sitä väärät tätä. Seurakunnassa luulin olevani turvassa, ehei. Siellä poika haukkui lehmäksi, koska en ollut hänestä enää kiinnostunut, pastorin poika haukkui minkä ehti, eritoten koulussa, koska olimme samalla luokallakin vielä.

Lukiossa ajattelin, että nyt saan olla rauhassa, lukiossa kaikki olisivat kavereita. Ehei. Nokkimisjärjestyksessä kaveriporukkani oli aina kaiken maailma mean girlsien alapuolella. Mitätöinti oli siellä arkipäivää. Aina elimme heidän varjossaan ja arvostelevien sanojen ja katseiden alla. En halunnut osallistua vanhojentansseihin, koska pidin itseäni yksinkertaisesti liian rumana saamaan paria ja pelkäsin sen takia pakkeja. Oli meillä mukavaa oman porukkamme kesken omassa nurkkapöydässä, mutta tunnit olivat muuta. Väärin vastaaminen pelotti, oman mielipiteen sanominen pelotti. Eikä ne sanat vaan ne katseet. Tiesin paikkani ja varmasti tiesivät myös ystäväni.

Lukion jälkeen olen ilmeisesti ollut jo täysin menetetty tapaus, koska olen joka paikassa ollut sellaista alempaa kastia. Amkiin mennessä olin jo hyväksynyt sellaisen asenteen, että minun on turha yrittää olla parempi kuin olen, mikä omalla tavallaan hajotti yhtälailla. En saanut rikottua sitä kierrettä, mikä muodostui vuosia ennen. Tästä syystä työharjoittelut ovat olleet minulle erityisen raskaita, koska olen joutunut skarppaamaan entisestään, että olisin edes välttävä työharjoittelija, joskus on onnistunut paremmin ja joskus huonommin. Koulukavereille (olen ollut muutamassakin opinahjossa lukion jälkeen) taisin monille olla ihan sama.

Kaiken voi varmasti selittää, niillä kiusaajilla oli varmaan ongelmia kotona tai ongelmia itsensä kanssa tai yrittivät olla cooleja tai mitä ikinä olivatkaan, mutta se ei muuta sitä asiaa, että jokainen sana tai hetki löi ison arven sydämeeni. En tiedä katuisivatko tänä päivänä kiusaamistaan tai ne kaverini, jotka vitsailivat kustannuksellani ymmärtäväisivätkö, että ne vitsit satuttivat. Ehkä minulla on huono huumorintaju ollut silloin. Ehkä ne mean girlsit eivät tahallaan halunneet tehdä minusta alinta maan matosta, mutta niin vain kävi.

Joku ehkä voi tunnistaa tästä itsensä, mutta eipä sillä ole väliä. Ei tehtyä enää saa tekemättömäksi, anteeksipyyntöjä en ole odottanut enää vuosiin. Tärkeintä on että lapseni eivät koskaan, eivät IKINÄ, joutuisi kokemaan samaa! Täällä hyvinvoivassa Suomen maassa, johon syntymisen pitäisi olla lottovoitto, tulisi olla vain kivoja ja hauskoja asioita. Jei.

Olen tässä viime aikoina koittanut alkaa omassa päässäni käymään näitä kaikkia hetkiä läpi ja kirjoittelenkin näistä lähinnä terapeuttisessa mielessä. Toivon, että saisin käännettyä menneisyyden voitoksi, koska minä olen selvinnyt niistä ajoista ja niistä vaikeista hetkistä. Haluaisin jo päästää irti, mutta menneisyys pitää niin tiukasti otteessaan. Mutta koko ajan yritän pyristellä vastaan. Olen tullut vuosien aikana varovaiseksi, haluan torjua ennen kuin minut torjutaan, loukkaannun todella herkästi, itken herkästi pahaa oloani, en osaa käsitellä omaa ahdistustani, en löydä asioiden hyviä puolia, koska on helpompi nähdä pettymykset ja epäonnistuminen. En aina ymmärrä itsekään itseäni?

Kyllä minä haluaisin sitä rohkeutta, mitä minun käsketään kerätä itseeni. Haluaisin olla itsevarma, haluaisin kävellä työhaastatteluun ja sanoa olevani paras siihen työhön. Haluaisin sanoa, kun muut suunnittelevat jotain, että pääsenkö minäkin mukaan. Haluaisin elää ilman pelkoja, jotka estävät minua elämästä. Haluaisin vain elää ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta on niin paljon helpompaa sanoin kuin toimia sen mukaan. En ole muuttunut sen laihemmaksi tai kauniimmaksi kuin nuorena, ei rumasta ankanpoikasesta muuttunutkaan joutsenta. En osaa enää haaveilla, koska pelkään enemmän pettymystä kuin unelmien toteutumista. Olen mieluummin pessimistinen realisti kuin realistinen optimisti.

Joskus ylitän itseni ja silloin tällöin skarppaan ja ryhdistäydyn ja otan itseäni niskasta kiinni ja ties mitä, mutta kun se muuttuisi siitä joskus-muodosta usein-muotoon, niin sekin olisi jo jotain. Tiedän että minussa on hyviäkin ominaisuuksia, ja toivoisin oppivani katsomaan niiden arkisuuden yläpuolelle, vähättelemättä niitä. Ehkä joskus pystynkin siihen, jos oikein uskon. Olen koittanut antaa anteeksi ja ottanut huumorin suojaamaan itseäni, samoin kuin mustan värin (mitä monet minussa aina ihmettelevät). Monet suojamuurit ja defenssit olen nostanut pystyyn, enkä aina tiedä miten ne lasketaan alas? Plus olen ihan hirveä tarkkailemaan ihmisten vähäisimpiäkin piirteitä ja ylitulkitsen kaikkea mahdollista, mikä ruokkii epävarmuuttani ihmisten seurassa entisestään ja ajaa minut väärinymmärtämään monenlaisia tilanteita.

Toivon että tämä avautumiseni selittää jotain asioita minusta ja kiitos niille, jotka minua ovat kantaneet näissä hetkissä. Teidän tukenne on saanut minut pysymään hengissä, silloin kuin se ei ole enää tuntunut edes mahdolliselta, toivottavasti olen osannut antaa vuorovastaisesti tukea myös teille? Kiitos myös niille ihanille enkeleille, jotka minua ovat jaksaneet kuunnella, kun olen illasta toiseen vuodattanut vaikeuttani kohdata tätä elämää. Kiitos erityisesti aviomiehelleni, joka oli ensimmäinen joka tosissaan sanoi minua kauniiksi ja rakastui minuun tällaisena keskeneräisenä pakettina. Kiitos myös Hänelle, joka ei hylkää. Kiitos myös sinulle joka jaksoit lukea tekstin loppuun asti ilman ennakkoluuloa. Lupaan, LUPAAN, että nyt siirryn iloisempiin aiheisiin muun muassa pikkukakkosen liikkumistahtiin.

Jos joku entinen kiusaaja lukee tämän, niin pyydän että käyt pyytämässä anteeksi nuoruuden tai lapsuuden virheitäsi, vaikka se tuntuisi miten myöhäiseltä tahansa. Hartain toiveeni on, että kiusaamisen kierteet huomattaisiin ja pystyttäisiin ajoissa lopettamaan. Kaikki eivät näet ole niin onnekkaita kuin minä.