Kauheet paineet!

Kauhistuksen kanahäkki! Naapurini tuossa päivänä eräänä kyseli, koska päivitän taas blogiani, kun on jo vähän odotellut sitä.. Hui, tarkoittaako se, että joku lukeekin näitä höpinöitä?? Pelottavaa.. Olen kokenut tämän sellaiseksi yksinpuheluksi, jota harrastan ihan ääneenkin. Tässähän pitää alkaa kohta jo ihan miettimään, että mitä kirjoittelee, ei päästele ihan mitä tahansa sammakoita.

Josta pääsenkin siihen, että yksi rasittavampia piirteitäni on en ajattele, mitä sanon, vaan sanon mitä ajattelen. Usein toivon mielessäni, että olisipa olemassa semmoinen imulaite, jolla voisikin vielä imaista viimeksi sanomani lauseen takaisin ja sitten sitä ei ole koskaan sanottukaan ääneen. Huokaus. Nyt pitää vain odottaa, että joku keksii semmoisen laitteen tai ehkä se voisi olla joku appsi älypuhelimeen. Ai että. Siinä nyt Applen poijjiille suunnittelemista tai Antroirin, itsehän käytän tätä jälkimmäistä. Niin että anteeksi vain kaikilta niiltä joiden seurassa olen päästellyt sammakoita suustani.

Haha, nyt kun tulin maininneeksi tuon meidän naapurin, niin pakko sanoa, että meillä on kyllä ihan parhaat naapurit! (Väitinkin yhdelle heistä, että tämä blogi käsittelee vain meidän naapuruston tekemisiä nimillä ja osoitetiedoilla varustettuna.) On mukavaa, kun tuntee vähän ihmisiä, jotka asuvat lattian alla tai viereisissä taloissa tai edes saman neliökilometrin sisällä (olen alunperin maalta: Kaikki kolmen kilometrin säteellä asuvat olivat siellä naapureita). Mukavinta on kuitenkin se, että on ulkoiluseuraa niin itselle kuin lapsille, pääsee vaihtamaan myös ajatuksia samassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kanssa ja se on mahtavaa, jos mikä. Oikeasti itselläni sekoisi kuuppa ihan totaalisesti, jos nököttäisin vain kotona, puhumatta kenellekään. Olen niin epäsosiaalinen tietyllä tapaa, että vaikka saisinkin lasten kanssa aikaiseksi lähdettyä puistoon, niin tuskin puhuisin siellä mitään kenellekään, pientä tervehdystä lukuunottamatta. En oikeasti tiedä, mistä tämä minun sosiaalinen kykenemättömyyteni johtuu? Aina ei vaan voi osata kaikkea. Muun muassa small talk on niiiiin vaikeaa meikäläiselle, että melkein hävettää. Siihen kun yhdistää tämmöisen lievästi heikon itsetunnon, perusnegatiivisen luonteenlaadun, pikkuahdistuksen ja vilkkaat huutavat lapset, niin eihän siitä mitään hyvää voi seurata. Suosiolla jätän aina kaikki mammamiitinkit tästä syystä välistä. Aina mietin, että olisihan sitä toisaalta kiva mennä, mut sit taas.... Ei.. Ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei, eiiiiiii.. Että näin. Joskus saatan ylittää itseni näistä sosiaalisista rajoittavuuksista huolimatta, mutta eikös sääntö vahvistu poikkeuksella? Mutta tosiaan, ihme kun olen noihin naapureihin ylipäänsä tutustunut, en ole vain hiippaillut ohi ja hymissyt jotain tervehdyksen tapaisia. Ehkä parempikin, ovat niin kivoja. Suosittelen kyllä kaikille ylipäänsä niitä äiti-kavereiden hommaamista! Ja tekeehän se ihan hyvää rikkoa niitä omia rajojaan aina silloin tällöin. ;) Vaikka ehkä niillä pöydillä en ole vielä valmis tanssimaan.

Mikä tässä sosiaalisessa kykenemättömyydessä on erityisen omituista, että oikeasti olen kaikenlisäksi aika puhelias ja toisinaan on melkein vaikeuksia antaa muillekin suun vuoroa, joten tiedä sitten mikä patouma minulla on? Ehkä se on jotain teini-iän ahdistusten seurausta.. Minulla oli aina ihan kauheita angsteja ja ahristuksia, joita sitten purin iltaisin päiväkirjalleni (käsiala oli sentään silloin vielä melko nättiä ja selkeästi luettavaa, kun kirjoitti joka päivä niin paljon), koska ei siihen aikaan ollut blogeja eikä feisbuukkia tai galtsua, sen sijaan oli sähköposti ja Kissin chätti. Ja koska asuin maalla, niin ei siinä juurikaan kavereita tavannut, kotona sitten itsekseen mietti surkeaa elämäänsä, mikä sai sen tuntumaan entistä surkeammalta. Ta daa! Keitto olikin valmis: Yksi ahdistunut teini-ikäinen lisää; olkaa hyvät. Harmi vain, kun se surkea tyyppi ei suostu kymmenen vuoden jälkeenkään päästämään vielä irti vaan roikkuu mukana kuin purkka kengänpohjassa. Mutta selvisin teini-iästä kuitenkin hengissä ja suht järjissäni.

Joo en tälläkään kertaa purnannut lapsista vaikka meidän esikko repiikin hermojani melko kiitettävästi paikka paikoin. Onneksi tuo osaa myös tulla hetkittäin melko spontaanisti ilmaisemaan rakkauttaan äitiään kohtaan, leppyyhän siinä jo se kiukkuisinkin mama.

Öitä kullanmurut!