Tässähän on ehtinyt kesä kääntymään ihan syksyksi asti ja aina vaan jaksan tuskin ajatusta laittaa blogini päivittämiseksi. Voi minua. Pitäisi nyt skarpata ihan tosissaan, jotta lähtisi taas tämäkin homma rullaamaan... Sillä millä te arvoisat lukijani pystytte lukemaan ajatuksiani, ellen niitä kirjoita säännöllisin väliajoin iloksenne? Ettepä sitten millään, aivan!
Huomasin tässä päivänä eräänä koiraa ulkoiluttaessa, että ilmassa tuoksuu jo syksylle! Ja nythän siellä alkaa jo näyttääkin syksyltä, lehdet kellastuvat, putoilevat puista. Syksyssä on jotain hirmu masentavaa, maan muuttuessa hiljalleen mustaksi ja niljakkaaksi ennen ensilumen tuloa. Toisaalta siinä on myös aina sellaista uuden alun tuntua: Uusi luokka, uusi opiskelupaikka, uusi päivähoitoryhmä, uusi koulu, uudet harrastukset, uusi paikkakunta, uusi asuinalue, uudet ihmiset,... Paljon uutta ja alkavaa. Syksylläkin on näin ollen kahdet kasvot, luontoa sammuttava pimeä puoli ja uusien mahdollisuuksien ja aukeavien ovien puoli. Jännää.
Useimmiten itse olen ollutkin syksystä innoissani, kun on päässyt kesän jälkeen jatkamaan opintoja ja suuntaamaan katseen hiljalleen kohti joulua. Nyt se ei innosta yhtään. Kesän lämpimät illat päättyvät, ulkoilu jää vähemmälle ja enemmän pitää keksiä lapsille sisällä tekemistä. Ei ala uudet kuviot, kaikki vain jatkuu entisellään, muutamaa kerhopäivää ja muskaria lukuunottamatta. Noh, kuten olen jo monesti todennut, että tämä on nyt tätä elämänvaihetta, voipi olla, että jossain vaiheessa kaipaan tätä aikaa. Ja hah! Olen törsännyt nyt kenkiin. Jonkinmoista terapiaa sekin. Oikein korkokengätkin menin jossain heikkouden hetkessä ostamaan, nyt pitäisi vain opetella kävelemään niillä luontevasti, plus tänään semmoiset korolliset nilkkurit ja ai että ne on ihanat. <3 Nyt vaan kysymys kuuluu, että missäs niitä kenkiä käyttäisin? Ehkä keksin jotain.
En tiedä onko tämä outoa, mutta minusta tuntuu nyt muutenkin, että kärsin tällä hetkellä jostain maksimaalisesta kolmenkympin kriisistä! Enhän ole edes vielä kahteen vuoteen täyttämässä kolmeakymmentä, mutta kun aina oli kuvitellut että siihen mennessä on hankittuna hieno ammatti ja omakotitalo, eikä tosiaan ole tietoa vielä näistä kummastakaan. Nyt ajattelet, että hyvänen aika: Kaksi vuotta!? Mutta minä ajattelen, että: KAKSI VUOTTA???!!!???!?!??! Aika on suhteellinen käsite. Piste. Eli nyt on kaksi vuotta aikaa kriiseillä... Okei, ehkä en ajatellut kriiseillä kahta vuotta, ehkä tässä vielä tapahtuukin vaikka mitä. Luotetaan siihen ja luotetaan siihen, että Kaikkeuden Luoja tietää joka tapauksessa, mitä milloinkin tapahtuu.
Olisi kyllä monta muutakin pohdinnan aihetta, mutta enpä taida niitä kaikkia tähän ympätä, riittää toiseenkin postaukseen.
Kiitti moi!
kiitos lukuhetkestä!
VastaaPoista