jo joutui armas vauva-aika

Enää neljä yötä ja minun vauvani täyttää vuoden! Hui! Ei voi olla mahdollista, että vuosi sitten jännitettiin, että koskakohan tuo syntyy, kun oli jo mennyt laskettu aikakin ohitse. Nyt tuo on semmonen pikku terroristi, joka on koko ajan keksimässä jos jonkinlaista kaapin tyhjentämistä, koiran vesikipon kaatamista, liukumäkeen kiipeämistä jne. Neiti kävelee jo pitkiäkin matkoja ja kävelee jo pihallakin jonkun verran. Hassua, että semmoisesta rääkyvästä toukasta on tullut tämä suloinen, joskin hyvin itsetietoinen neiti-ihminen. Isovelikin on alkanut suhtautumaan siskoonsa jo hieman paremmin tässä viime aikoina, mikä on melkosen ihanaa, koska uskokaa: mustasukkaisuus yhdistettynä uhmaikään ei ole mikään paras mahdollinen yhdistelmä...

Äidin sydämeen ihan koskee ajatus, että vauvani ei olekaan enää vauva. Ei sillä, ihanaahan se on, kun lapsi kasvaa ja kehittyy, mutta se aika, jonka lapsi oli minusta täysin riippuvainen meni niin äkkiä ohitse. Jos olet lukenut aikaisempia postauksiani, muistat varmaan, että neitimme ei ole ollut mikään kaikista helpoin vauva. Ehkä siksi tämä on jotenkin erityisen haikeaa? Typyn kanssa on saanut itkeä niin monet itkut oman riittämättömyytensä edessä, ettei moni tiedäkään, mutta silti on pitänyt olla kiitollinen ja onnellinen, että hän on kuitenkin terve ja saa kasvaa ja kehittyä. Monia kertoja olen miettinyt, että olikohan sitä ihan hullu, kun meni hankkimaan toisen lapsen, mutta sitten kun katsoo sitä lasta, niin tajuaa, että kyllä juuri tämän nappulan piti tulla juuri tähän perheeseen.

Toisinaan minusta tuntuu, että tämä taakse jäävä vuosi on mennyt ohi melkein huomaamatta? Sitä eli niin sumussa, että ei aina pystynyt tai edes halunnut pysähtyä miettimään missä mennään. Vauva-vauva-ajastakin on pääasialliset muistot, kuinka aina se vauva itki ja itki, vaikka mitä teki, isoveli vielä vaati vieressä millon mitäkin. Pakko oli käydä ulkona, pakko oli viedä kerhoon, hakea kerhosta, tehdä ruokaa, käydä kaupassa, käydä kyläilemässä, vaikka itseä ei olisi lainkaan huvittanut yhtään mikään. Kaikki piti tehdä toisella kädellä, kun toisella piti itkevää parin kuukauden ikäistä sylissä, jos vaan yksin oli lasten kanssa kotona. Alkuaikoina imetin lähestulkoon koko illan vauvaa, koska esikoisen imetys ei onnistunut ja nyt halusin onnistua senkin edestä. Siltikään vauva ei ollut tyytyväinen kuin hetken. Mies hoiti esikoisen melkein yksin aina vain kun oli kotona. Nyt kun ajattelee taaksepäin, niin ei voi kuin itsekään ihmetellä, että miten me jaksettiin? Totisesti toivon, että jos vielä tulee vauva, niin se olisi hmm.. hieman helpompi tapaus, vaikka eihän sitä koskaan voi tietää. Mutta tosiaan verrattuna esikoiseen, tämä nuorempi on kyllä laittanut vanhempansa tositoimiin heti vastasyntyneestä lähtien.

Voin ainakin kumota täysin kaikki toinen on helpompi kuin ensimmäinen-väitteet! Tai sitten se vain on niin, että poikkeus vahvistaa säännön. Mutta pääasia on, että tässä ollaan ja lapsi (lapset) on hengissä, vanhemmat on hengissä ja koirakin on vielä toistaiseksi hengissä. Se kyllä on pakko sanoa, että tällä hetkellä henkisesti olen ainakin itse melko loppu, ehkä olisi pitänyt menneen vuoden aikana joskus antaa tilaa itselleen hengähtää? Enkä siis tarkoita, mitään ulos lähtemistä ilman lapsia tai muuta sellaista, vaan sitä, että ei olisi pitänyt ehkä olla koko ajan itselleen niin vaativa, koska luulen, että se kostautuu vielä. Mutta helppohan se nyt on sanoa. Katsotaan sitten seuraavan (jos sellaista ikinä tulee) lapsen kohdalla, josko sitten olisi oppinut jotain.

Mutta vaikka nyt kuulostaa ihan hirveältä koko neidin vauva-aika niin olihan siinä hienojakin hetkiä. Ne vaikeat ajat vaan jäävät helpommin mieleen, varsinkin kun on koko ajan ollut hieman väsynyt ja tuskanen. Se neiti on joka tapauksessa niin ihana, että mistään hinnasta, en hänestä luopuisi, samoin kuin en meidän uhmakkaasta esikostakaan luopuisi. <3