joku on iskenyt pahemman kerran

Minuun on iskenyt pahaa aavistamatta lastenvaateshoppailuhimo. En tiennyt että se voi tulla vasta näin toisen lapsen myötä, mutta niin vain on käynyt. Itseäni se ihmettää niiltä osin, että en malta sijoittaa kovin suuria summia omiinkaan vaatteisiin ja niitä kuitenkin pidetään kauemmin kuin lastenvaatteita? Ehkä se on jokin luonnollinen siirtymä vauvakuumeesta lastenvaatekuumeeseen? Kaiken lisäksi vauvanvaatteet on niin söpöjä, isommalle haluaa ostaa käytännöllisten vaatteiden lisäksi myös jotain kivoja. Ehkä koitan hillitä itseäni, isäntäkin pysyy tyytyväisenä, kun en ihan kaikkia rahoja törsää.

Puolustuksekseni voin todeta, että isännällä on yhtälailla jonkin sortin ostovimma sillä: Törsäämisestä puheen ollen, isäntä osti meille uuden television! Aiempi telsu oli ensimmäinen rakkaudenhedelmämme, eli häälahjarahoilla ostimme huipun 28 tuumaisen kuvaputkitelkkarin, kyllä se olikin mahtis silloin noin seitsemän vuotta sitten, siinä oli sentään laajakuva ja kaikki! Ai että. Okei, hieman se kalpenee tuolle uudelle perheenjäsenellemme, mutta vain vähän, pikkuisen on tuo tekniikka kehittynyt tänä aikana. Mies oli niin innoissaan, että onpa hyvä ominaisuus uudessa televisiossa kun ruutu sammuu, jos lapsi tulee liian lähelle. Onhan se toki hyvä ominaisuus, koska pojalla on ollut tapana seisoskella television edessä, mutta koita siinä katsoa huippumalli haussa, kun poika heiluu television edessä ja ruutu sammuilee koko ajan. Ehkäpä hän oppisi kohtapuoliin, että siinä edessä ei ihan oikeasti kuulu seisoskella, toivottavasti. Tai sitten äiti saa siirtyä kuuntelemaan tv-ohjelmia, koska ääni kuuluu joka tapuksessa vaikka mitään ei näy. Kaikille niille tiedoksi muuten, jotka olivat jo näppäilemässä tv-lupatarkastajan numeroa puhelimeensa, niin älkää turhaan, luovutamme kyllä säännöllisesti rahojamme ylelle.

Mietin että olenko kertonut pojastamme paljoakaan, kun aina tulee höpöteltyä typykästä? Pikkumies täyttää piakkoin jo neljä, kauhistus! Juurihan tuo syntyi (tätä tulen luultavasti toistelemaan lopun ikääni)? Aika mennyt liiankin nopeaan. Ensin toinen on vauva, joka pölöttää ja hekottelee lattialla leluilleen ja räpistelee vettä kylpyammeessa ja nyt yhtäkkiä hän onkin pikkuinen poika, joka juttelee autoista ja merieläimistä, opettelee aakkosia ja laskee kaikkea mahdollista. Mahtava pikkujätkä meillä! Hän toivoi joulupukilta rattikelkkaa ja kyllä oli ilo ylimmillään pukin kiikuttaessa rattikelkkaa sisälle. "Pukki, onks tää mulle!!?!? Kelle tää on?!?! Pukki mää oon toivonu tällästä!!" Tänään sitten kelkkaa testailtiin, kun oli sen verran lunta että pääsi mäkeä laskemaan. Toisen pojan kanssa mäessä keskustelivat rattikelkoistaan kuin mitkäkin aikuiset konsanaan, hassut. Äidinkin olisi ottanut mukaan mäenlaskuun, mutta epäilen ahterini kyytiin sopimista.

Tässä vajaassa neljässä vuodessa on kotimme valloitanut suoranainen pikkuautojen armeija! Niitä tulee itsekin aina pojalle ostettua tuliaiseksi ynnä muuksi ja luultavasti pikkuautoarmeijamme ei ole vielä edes kokonainen. Ihmettelen suunnattomasti lapsemme kykyä muistaa, mitä autoja hänellä on. Sanomattakin on selvää, että kun jonnekin mennään, mukaan lähtee myös aina kauhianmoinen autolauma. Poikamme logiikka onkin että neljä on enemmän kuin kolme joten enemmän pitää ottaa autoja mukaan kuin äiti tai isä antaisivat ottaa. Mistään pikkuautosta ei voi tietenkään luopua, rikkinäistenkin poislaittaminen on siinä ja siinä. Ehkäpä me kuitenkin teemme jossain vaiheessa hänen kanssaan jonkin sortin leluinventaarion.

Siinäpä kaikki tältä erää, jatketaan taas myöhemmin harjoituksia.