Tunnustuksia

Nyt joudun tunnustamaan, että olen viime aikoina laiminlyönyt meidän perheen ulkoilurutiineja. Olen lohduttautunut sillä, että pojalla on jo joululoma kerhosta, joten otamme siksi hieman vapaammin. Kyllä täällä siis syöty on ja lapset laitettu aikanaan nukkumaan, mutta tuo ulkoilupuoli on vähän nyt ollut heikoilla. Eihän se sinänsä huonoa äitiä tee, että lasta ei joka päivä ulkona hyppyytetä, mutta kyllä se tuon ikäiselle aika tarpeen olisi. Sen verran näet tulee kierroksia tuohon meijän humupetteriin, jos ei käy ulkona purkamassa energiaa.

Mutta on minulla muukin syy tähän ulkoilumattomuuteen kuin oma laiskuus, sillä pikkuneidillä on rytmit aivan sekaisin! Toinen nukkuu nyt miten sattuu sisällä ja kun typsy on juuri herännyt päikkäreiltä niin on turha kuvitellakaan lähtevänsä ulos hänen kanssaan. Välillä ollaankin miehen kanssa jaettu vähän vuoroja, että oltu sitten vain isomman kanssa ulkona, mutta pitäisi kai tuota toukkaakin vähän käyttää raittiissa ilmassa.

Nyt joku varmaan miettii, miksi en nukuta vauvaa ulkona, itsellehän se ei siis ole lainkaan tullut mieleenkään? Syy on melko yksinkertainen, ei hää meinaa nukahtaa ulos! Välillä nukkuu parikin tuntia vaunuissa, mutta välillä ei nukahda lainkaan, huutaa vaan. Siinä onkin sitten niin mukavaa työnnellä vaunuja toisella kädellä ja toisella kädellä kantaa vauvaa. Neiti on selvästikin päättänyt, että hähää, enpäs päästä vanhempiani ihan helpolla. Välillä kun on jonnekin menossa vaunujen kanssa ja toinen huutaa kurkku suorana vaunukopassa tai sylissä, niin väkisinkin alkaa miettiin, että kumman jättäisi tien sivuun, vaunut vai vauvan. Yleensä kallistun vaunujen puolelle, mutta enpä vielä ole niitäkään hyljännyt. Ehkä nyt en tätä meidän raksupoksuakaan ala mihinkään dumppaamaan, sen verran rakas tuo kuitenkin on. Mutta siis jos joku on joskus kokenut tämän "vauvani huutaa vaunuissa kuin syötävä"-tunteen, hän tasan tarkkaan tietää mistä puhun. Tunne on melko ahdistava, etenkin kun vastaantulijat ja ohimenivät viestivät katseillaan kaikkea paheksunnan ja säälin väliltä. Jippii.

Erityisen hauskaa on ollut kun toukka huutaa reilun tunnin vaunuissa, kun on haettu isoveikkaa hoidosta ja neiti ei ole ollut samaa mieltä ulkoiluajankohdasta. Siinä on oikein riemu ylimmillään, etenkin kun isoveli vielä yhtyy valitusvirteen "en jaksa, en halua, en osaa,.." Ainoa neidin vaientamiskeino (isoveljeen ei ole muuta vaientamiskeinoa kuin päästä kotiin mahdollisimman nopeasti) on ottaa syliin, koska siis tuttiakaan emme tietenkään ole hoksanneet antaa. Mistä nyt sellainen mieleen tulisi? Neiti näet on päättänyt että hänelle kelpaa tutti vain silloin kun oikeasti nukuttaa, ei silloin kun äiti ja isä toivoisivat hänen nukkuvan. Tyttö tietää jo mitä tahtoo. Välillä hän harrastaa myös sen sortin rintaraivareita, että pikkulinnut putoilee puista. Rintaraivarit ovat yksi asia vauvoissa, jota en ymmärrä sitten lainkaan? Äitikin turhautuu, kun yrittää saada lasta rauhoittumaan rinnalle ja toinen vain huutaa. Kyllä on sitten niin mukavaa äidin ja vauvan yhteistä aikaa.

Kauheeta sarkastista valittamista vaan, mutta kaikesta valituksesta huolimatta tiedän jo varmuudella sanoa, että muutaman vuoden päästä näitä aikoja kaipaa taas ihan hirveästi. On se kuitenkin niin mahtavaa seurata pienen ihmisen kasvua ja se vauvan hymy on jotain niin ihanaa.