Jäin miettimään että oliko tuo minun edellinen päivitys jotenkin vähän kummallinen taas vaihteeksi.. en osaa vissiin oikein ilmaista itseäni järkevästi. Olen semmonen höpöttelijä ja kaikki minun kirjoitukset ovat sqmanlaista höpöttelyä kuin jos itse kertoisin niiyöyä kasvotusten.
Olen oikeasti tällä hetkellä ihan tyytyväinen elämääni pitkästä aikaa, olen alkanut jo hiljalleen odottaa ihan innostuneena ja toiveikkaana vauvan syntymää. Varmasti sieltä on tulossa uusi hieno persoona. :) olisihan se toki plussaa jos olisi tiedossa joku työpaikka tai edes semmoinen ammatti jossa tietäisin varmasti viihtyväni, mutta onneksi sain lykätä niitä pohdintoja suosiolla hamaan tulevaan. Taas.
perjantai 11. lokakuuta 2013
torstai 10. lokakuuta 2013
pohrintaa helluntailaisuurestani
Nyt on jäänyt vähän blogin päivittäminen, koska ei olla tehty mitään sen ihmeempiä ruokia. Voin pikaisesti kertoilla millä olemme itseämme ravinneet plus ajattelin jotain tarinoida Taivaslaulu-kirjasta, jonka luin viime viikolla.
Lauantaina herkuteltiin päivälliseksi uuniperunoita joihin tehtiin savulohesta semmoinen täyte. Nam! Esikoisella oli hieman epäilyksiä kuorineen syötävästä perunasta, mutta hänkin huomasi että se kuorihan on juuri parasta! Sunnuntaina paistettiin itsetehtyjä pinaattilättyjä. Niistä esikoinen totesi että itsetehty pinaattilätty on parempaa kuin kaupan ja niin ne kyllä olikin. Ohjeen pinaattilättyihin otin ystäväni blogista, joten en ala sitä ohjetta täällä sen ihmeemmin jakelemaaan. Hyväntuulen keittiössä-blogiin tästä
(Kuvat lopputuloksista voin lisätä myöhemmin.) Sunnuntaina iltapäivästä käytiin vähän paikallisessa perhepuistossa veljeni ja heidän kolmen lapsensa kanssa. Paistoimme kiltisti soijanakkeja ja soijachorizoa, lapsille soijanakit upposivat ainakin hyvin ja itsekin niitä söin vielä eilen ranskalaisten kanssa.
***
En ole siis mikään kirja-arvostelija, enkä aiokaan olla, mutta jotain kautta pitää päästä purkamaan ajatuksia, joita Pauliina Rauhalan Taivaslaulu minussa herätti, ajatukset eivät sinänsä liity edes suoranaisesti kirjaan... Viime yönä, kun nuorimmaisemme heräsi yöllä itkemään neljän aikaan aamuyöllä, mietin kirjaa ja tätä blogiani (jos olet lukenut kirjan, tiedät että myös kirjassa esiintyy blogi). Kunnon kirja-arvostelun voit käydä lukemassa esimerkiksi ystäväni Susan kirjablogista Järjellä ja tunteella.
Niinkuin jotkut ehkä tietävät ja olen varmaan asiasta maininnutkin olen itse syntynyt ja kasvanut helluntailaisperheessä, joten siinä mielessä tunnen uskonnollisten yhteiskuntien maailman jossain mielessä. Olen saanut osani hihhuliksi leimaamisesta, olen "saanut" ihmisiä etäännytettyä kertomalla hengellisestä suuntauksestani, olen vastaillut mitä kummallisempiin kysymyksiin, tyyliin kyllä me vietämme joulua. Nyt olen käynyt läpi myös väsymystä ja uupusta pienten lasten kanssa, joten kirjan teemat tulivat omalla kohdallani lähes iholle asti.
Olen tämmöinen kolmannen/neljännen polven helluntailainen, joten on sanomattakin selvää, että meillä on ollut kotona ja sukulaisissa aina vahva osa perhettä helluntailaisuus (mitä ikinä se kenellekin tarkoittaa). On luettu Raamatun kertomuksia, rukoiltu, käyty kokouksissa, lastenleireillä, juhannusjuhlilla, laulettu hengellisiä lastenlauluja ym, olen ollut lapsikuorossa, nuorisokuorossa, lauluryhmissä jne. Lista olisi aika pitkä, nuorten porukoissa tein kaikkea nuorteniltojen järjestämisestä ja leiriohjaajan hommista keittiöhommiin (vapaaehtoisuus kulkee ilmeisesti minulla verenperintönä). Ehkä se piti minut pitkälti kouluaikoina järjissäni, että vaikka koulumaailma oli minulle hirveän raskas, pääsin sitä pakoon seurakuntakuvioihin. Ja vaikka muuten tunsi itsensä hirveen tarpeettomaksi ja turhaksi ihmisolennoksi, oli hetkiä ja paikkoja, joissa pystyi kokemaan olevansa sittenkin tarpeellinen.
Kun 2006 muutimme nykyiselle asuinpaikkakunnallemme, en päässyt mieheni kanssa lainkaan mukaan paikallisen seurakunnan toimintaan. Koimme itsemme liian erilaisiksi porukoihin, joten siksi olemme olleet viime aikoina vain satunnaisia kävijöitä. Se on ollut hirveä harmi, koska kyllä uskova ihminen kaipaa semmoista seurakuntayhteyttä. Minulla on täällä aivan ihania ystäviä ja olen päässyt mukaan monenlaiseen ihanaan toimintaan, mutta semmoista täydellistä ymmärrystä kaikesta kokemastaan ei voi jakaa kuin sellaisen kanssa, jolla on taustalla samanlainen ajatusmaailma. Ehkä sitä yhteisöllisyyttä, johon on lapsesta asti tottunut, kaipaa eniten.
Nyt olen ehkä tarpeeksi pohjustanut asiaani, joten.. Tosiaan, vaikka olen kasvanut uskovassa kodissa jne en ole koskaan kokenut itseäni miksikään tuputtajaksi. En tiedä tietävätkö kaikki tuttuni edes taustaani (no nyt ehkä tietävät), koska elän kumminkin niin omaa elämääni. Minulle usko on henkilökohtainen asia, josta voin kyllä jutella, jos se muuten tulee puheeksi jossain asiayhteydessä. Ehkä se johtaa näistä kiusaamistaustoista, koitan välttää kaiken sellaisen esilletuomista, joka tekisi minusta ns vastenmielisen toisen silmissä. Mutta toisaalta minkäs sitä itselleen mahtaakaan? Haluan pitää itseäni hyväksyvänä ja sallivana ihmisenä enkä halua tuomita tai tehdä liian hätäisiä johtopäätöksiä muista (toisaalta ihminen kun olen, sitä varmasti tapahtuu enemmän kuin olisi tarpeen).
Pidän itseäni siinä mielessä onnekkaana, että minulla on suuri suku, jossa on annettu vähän kaikkien kukkien kukkia, eikä ole joka asiasta alettu saman tein tuomitsemaan helvetin tuleen palamaan. Enemmänkin on painotettu sitä, että muita pitäisi arvostaa ja heistä tulisi välittää omina itsinään. Jos minua katsoo tai kuuntelee on vaikea uskoa, että esim äitini sekä hänen sisaruksensa ovat ehkä maailman optimistisimmasta päästä olevia ihmisiä. Heillä on luja usko ylöspäin sekä muihin ihmisiin. Välillä käy ihan kateeksi että pysty itse samaan. Olen semmoinen skeptinen Tuomas, joka epäilee viimeiseen asti. Jos jossain olen hyvä, niin siinä että syytän mielelläni Jumalaa siitä mitä milloinkin tapahtuu. Miksi annoit minun väsyä? Mikset antanut voimaa jaksaa? Mikseivät minun lapseni käyttäydy kuin pienet enkelit? Ja niin edelleen. Muutenkin taidan olla ihan naurettava esimerkki helluntaisisaresta, mustissa vaatteissa liikkuva ikuinen pessimisti, joka pelkää suurinpiirtein kaikkea pimeästä korkeisiin paikkoihin... Missä on semmoinen luja luottamus, josta olen lapsesta asti kuullut? Ehkä se on tuolla jossain sisimmässä, jossa elää myös se tieto, että olen Korkeimman suojassa? Toivon ainakin niin...
Kyllä minä olen ollut väsynyt, olen ollut masentunut ja alakuloinen.. olen miettinyt miten maailma olisi parempi paikka ilman meikäläistä.. olen laskenut katseeni maahan ja kääntänyt pääni pilkan ja kiusanteon pelossa. On hirveän ahdistavaa kun ihmiset tuomitsevat automaattisesti minut tietynlaiseen kaavaan ja ajatusmalliin, lokeroivat päässään jollekin hullujen tai muuten vaan kummallisten tyyppien osastolle. Olen jatkuvasti altis ennakkoluuloille, joita ihmisillä on mielessään.. Toisinaan tuntuukin siltä, että saa olla mitä tahansa muuta paitsi ei uskovainen. Ei helluntailaisuus sinänsä vielä ketään autuaaksi tee, joten kyllä tässä samaa ihmiseloa eletään kuin mitä muutkin.
En ala erittelemään mitään seurakunnan oppeja tai siitä mikä on syntiä ja mikä ei, uskoisin että jokaisella on omatunto jonka mukaan toimia ja niistä oppiasioista voi keskustella jonkun minua fiksumpien kanssa. Mutta sen haluan myös sanoa, että minun kuullen voi kyllä kiroilla, sitä ei minulta tarvitse pyytää anteeksi (en muuten kyllä pidä ko tavasta). Minun seurassani voi käyttää alkoholia (ei kiitos niitä räkäkännejä, en oikeasti tiedä mikä minua pelottaa siinä humalatilassa, varsinkin sellaisten maajoukkuemiesten...?), tunnen itse rajani ja lähden kyllä pois kun minua alkaa ahdistaa. Ei en halua keskustella kumpi on oikeaoppisempi kaste, lapsi- vai aikuiskaste, luulisin molemmilla pääsevän taivaaseen. Ei joku asia tee minusta parempaa ihmistä, yhtä paskamainen olen kuin muutkin ihmiset kun sille päälle satun. Anteeksi siitä.
Mikä tärkeintä: Ihan sama vaikka mitään Jumalaa tai taivasta ei olisi, ei se sinun elämääsi luulisi häiritsevän, jos minä tuhlaan elämäni uskomalla tyhjään. En mielestäni menetä mitään. Päinvastoin, minulla on ihanat rakastavat vanhemmat ja perhe, jotka eivät ryypänneet ja kironneet ja tapelleet, koskaan ei tarvinnut pelätä väkivaltaa. Minulla on ihana mies, jonka kanssa haluamme samoja asioita ja haluamme kasvattaa lapsistamme hyviä yhteiskunnan jäseniä, jotka kunnioittavat toisia ihmisiä ja vastustavat itsekkyyttä ym. Ei tarvitse miettiä koska mies tulee kotiin ja mimmoisessa kunnossa tai että se kävisi vieraissa, joten on kyllä ihan hirveetä tää mun elämä. Apua.
Voi olla että joskus jatkan tätä pohdintaa mutta nyt ajatus tökkii. Aika pitkä sepustus, toivottavasti joku jaksoi lukea. :) Ei hirveästi mitään punaista lankaa tässä minun kirjoituksessa, mutta ei anneta sen haitata. Suosittelen lukemaan sen Taivaslaulun, itsessä herätti ainakin ajattelemaan tätä omaa sisäistä maailmaa ja omaa tilannetta. Ja teille tutuilleni joille nämä asiat minusta tulivat yllätyksenä: Älä käännä minulle selkääsi, olen edelleen se sama omituinen kaksimielinen mörkö mikä olin tähänkin asti.
Lauantaina herkuteltiin päivälliseksi uuniperunoita joihin tehtiin savulohesta semmoinen täyte. Nam! Esikoisella oli hieman epäilyksiä kuorineen syötävästä perunasta, mutta hänkin huomasi että se kuorihan on juuri parasta! Sunnuntaina paistettiin itsetehtyjä pinaattilättyjä. Niistä esikoinen totesi että itsetehty pinaattilätty on parempaa kuin kaupan ja niin ne kyllä olikin. Ohjeen pinaattilättyihin otin ystäväni blogista, joten en ala sitä ohjetta täällä sen ihmeemmin jakelemaaan. Hyväntuulen keittiössä-blogiin tästä
(Kuvat lopputuloksista voin lisätä myöhemmin.) Sunnuntaina iltapäivästä käytiin vähän paikallisessa perhepuistossa veljeni ja heidän kolmen lapsensa kanssa. Paistoimme kiltisti soijanakkeja ja soijachorizoa, lapsille soijanakit upposivat ainakin hyvin ja itsekin niitä söin vielä eilen ranskalaisten kanssa.
***
En ole siis mikään kirja-arvostelija, enkä aiokaan olla, mutta jotain kautta pitää päästä purkamaan ajatuksia, joita Pauliina Rauhalan Taivaslaulu minussa herätti, ajatukset eivät sinänsä liity edes suoranaisesti kirjaan... Viime yönä, kun nuorimmaisemme heräsi yöllä itkemään neljän aikaan aamuyöllä, mietin kirjaa ja tätä blogiani (jos olet lukenut kirjan, tiedät että myös kirjassa esiintyy blogi). Kunnon kirja-arvostelun voit käydä lukemassa esimerkiksi ystäväni Susan kirjablogista Järjellä ja tunteella.
Niinkuin jotkut ehkä tietävät ja olen varmaan asiasta maininnutkin olen itse syntynyt ja kasvanut helluntailaisperheessä, joten siinä mielessä tunnen uskonnollisten yhteiskuntien maailman jossain mielessä. Olen saanut osani hihhuliksi leimaamisesta, olen "saanut" ihmisiä etäännytettyä kertomalla hengellisestä suuntauksestani, olen vastaillut mitä kummallisempiin kysymyksiin, tyyliin kyllä me vietämme joulua. Nyt olen käynyt läpi myös väsymystä ja uupusta pienten lasten kanssa, joten kirjan teemat tulivat omalla kohdallani lähes iholle asti.
Olen tämmöinen kolmannen/neljännen polven helluntailainen, joten on sanomattakin selvää, että meillä on ollut kotona ja sukulaisissa aina vahva osa perhettä helluntailaisuus (mitä ikinä se kenellekin tarkoittaa). On luettu Raamatun kertomuksia, rukoiltu, käyty kokouksissa, lastenleireillä, juhannusjuhlilla, laulettu hengellisiä lastenlauluja ym, olen ollut lapsikuorossa, nuorisokuorossa, lauluryhmissä jne. Lista olisi aika pitkä, nuorten porukoissa tein kaikkea nuorteniltojen järjestämisestä ja leiriohjaajan hommista keittiöhommiin (vapaaehtoisuus kulkee ilmeisesti minulla verenperintönä). Ehkä se piti minut pitkälti kouluaikoina järjissäni, että vaikka koulumaailma oli minulle hirveän raskas, pääsin sitä pakoon seurakuntakuvioihin. Ja vaikka muuten tunsi itsensä hirveen tarpeettomaksi ja turhaksi ihmisolennoksi, oli hetkiä ja paikkoja, joissa pystyi kokemaan olevansa sittenkin tarpeellinen.
Kun 2006 muutimme nykyiselle asuinpaikkakunnallemme, en päässyt mieheni kanssa lainkaan mukaan paikallisen seurakunnan toimintaan. Koimme itsemme liian erilaisiksi porukoihin, joten siksi olemme olleet viime aikoina vain satunnaisia kävijöitä. Se on ollut hirveä harmi, koska kyllä uskova ihminen kaipaa semmoista seurakuntayhteyttä. Minulla on täällä aivan ihania ystäviä ja olen päässyt mukaan monenlaiseen ihanaan toimintaan, mutta semmoista täydellistä ymmärrystä kaikesta kokemastaan ei voi jakaa kuin sellaisen kanssa, jolla on taustalla samanlainen ajatusmaailma. Ehkä sitä yhteisöllisyyttä, johon on lapsesta asti tottunut, kaipaa eniten.
Nyt olen ehkä tarpeeksi pohjustanut asiaani, joten.. Tosiaan, vaikka olen kasvanut uskovassa kodissa jne en ole koskaan kokenut itseäni miksikään tuputtajaksi. En tiedä tietävätkö kaikki tuttuni edes taustaani (no nyt ehkä tietävät), koska elän kumminkin niin omaa elämääni. Minulle usko on henkilökohtainen asia, josta voin kyllä jutella, jos se muuten tulee puheeksi jossain asiayhteydessä. Ehkä se johtaa näistä kiusaamistaustoista, koitan välttää kaiken sellaisen esilletuomista, joka tekisi minusta ns vastenmielisen toisen silmissä. Mutta toisaalta minkäs sitä itselleen mahtaakaan? Haluan pitää itseäni hyväksyvänä ja sallivana ihmisenä enkä halua tuomita tai tehdä liian hätäisiä johtopäätöksiä muista (toisaalta ihminen kun olen, sitä varmasti tapahtuu enemmän kuin olisi tarpeen).
Pidän itseäni siinä mielessä onnekkaana, että minulla on suuri suku, jossa on annettu vähän kaikkien kukkien kukkia, eikä ole joka asiasta alettu saman tein tuomitsemaan helvetin tuleen palamaan. Enemmänkin on painotettu sitä, että muita pitäisi arvostaa ja heistä tulisi välittää omina itsinään. Jos minua katsoo tai kuuntelee on vaikea uskoa, että esim äitini sekä hänen sisaruksensa ovat ehkä maailman optimistisimmasta päästä olevia ihmisiä. Heillä on luja usko ylöspäin sekä muihin ihmisiin. Välillä käy ihan kateeksi että pysty itse samaan. Olen semmoinen skeptinen Tuomas, joka epäilee viimeiseen asti. Jos jossain olen hyvä, niin siinä että syytän mielelläni Jumalaa siitä mitä milloinkin tapahtuu. Miksi annoit minun väsyä? Mikset antanut voimaa jaksaa? Mikseivät minun lapseni käyttäydy kuin pienet enkelit? Ja niin edelleen. Muutenkin taidan olla ihan naurettava esimerkki helluntaisisaresta, mustissa vaatteissa liikkuva ikuinen pessimisti, joka pelkää suurinpiirtein kaikkea pimeästä korkeisiin paikkoihin... Missä on semmoinen luja luottamus, josta olen lapsesta asti kuullut? Ehkä se on tuolla jossain sisimmässä, jossa elää myös se tieto, että olen Korkeimman suojassa? Toivon ainakin niin...
Kyllä minä olen ollut väsynyt, olen ollut masentunut ja alakuloinen.. olen miettinyt miten maailma olisi parempi paikka ilman meikäläistä.. olen laskenut katseeni maahan ja kääntänyt pääni pilkan ja kiusanteon pelossa. On hirveän ahdistavaa kun ihmiset tuomitsevat automaattisesti minut tietynlaiseen kaavaan ja ajatusmalliin, lokeroivat päässään jollekin hullujen tai muuten vaan kummallisten tyyppien osastolle. Olen jatkuvasti altis ennakkoluuloille, joita ihmisillä on mielessään.. Toisinaan tuntuukin siltä, että saa olla mitä tahansa muuta paitsi ei uskovainen. Ei helluntailaisuus sinänsä vielä ketään autuaaksi tee, joten kyllä tässä samaa ihmiseloa eletään kuin mitä muutkin.
En ala erittelemään mitään seurakunnan oppeja tai siitä mikä on syntiä ja mikä ei, uskoisin että jokaisella on omatunto jonka mukaan toimia ja niistä oppiasioista voi keskustella jonkun minua fiksumpien kanssa. Mutta sen haluan myös sanoa, että minun kuullen voi kyllä kiroilla, sitä ei minulta tarvitse pyytää anteeksi (en muuten kyllä pidä ko tavasta). Minun seurassani voi käyttää alkoholia (ei kiitos niitä räkäkännejä, en oikeasti tiedä mikä minua pelottaa siinä humalatilassa, varsinkin sellaisten maajoukkuemiesten...?), tunnen itse rajani ja lähden kyllä pois kun minua alkaa ahdistaa. Ei en halua keskustella kumpi on oikeaoppisempi kaste, lapsi- vai aikuiskaste, luulisin molemmilla pääsevän taivaaseen. Ei joku asia tee minusta parempaa ihmistä, yhtä paskamainen olen kuin muutkin ihmiset kun sille päälle satun. Anteeksi siitä.
Mikä tärkeintä: Ihan sama vaikka mitään Jumalaa tai taivasta ei olisi, ei se sinun elämääsi luulisi häiritsevän, jos minä tuhlaan elämäni uskomalla tyhjään. En mielestäni menetä mitään. Päinvastoin, minulla on ihanat rakastavat vanhemmat ja perhe, jotka eivät ryypänneet ja kironneet ja tapelleet, koskaan ei tarvinnut pelätä väkivaltaa. Minulla on ihana mies, jonka kanssa haluamme samoja asioita ja haluamme kasvattaa lapsistamme hyviä yhteiskunnan jäseniä, jotka kunnioittavat toisia ihmisiä ja vastustavat itsekkyyttä ym. Ei tarvitse miettiä koska mies tulee kotiin ja mimmoisessa kunnossa tai että se kävisi vieraissa, joten on kyllä ihan hirveetä tää mun elämä. Apua.
Voi olla että joskus jatkan tätä pohdintaa mutta nyt ajatus tökkii. Aika pitkä sepustus, toivottavasti joku jaksoi lukea. :) Ei hirveästi mitään punaista lankaa tässä minun kirjoituksessa, mutta ei anneta sen haitata. Suosittelen lukemaan sen Taivaslaulun, itsessä herätti ainakin ajattelemaan tätä omaa sisäistä maailmaa ja omaa tilannetta. Ja teille tutuilleni joille nämä asiat minusta tulivat yllätyksenä: Älä käännä minulle selkääsi, olen edelleen se sama omituinen kaksimielinen mörkö mikä olin tähänkin asti.
lauantai 5. lokakuuta 2013
kääretorttua ja pizzaa!
Viikko se käy kohti loppua, ensi viikko arkea ja sitten syyslomaviikko, joka mennään lasten kanssa viettämään tuonne mieheni ja minun synnyinseudulle Vammalaan. Katsotaan miten siellä hoituu tämän meidän ruokakokeilumme järjestäminen, mutta yritetään parhaamme. Mieheni perheessä on ihan kunnonkasvissyöjiäkin, joten anopille se ei ole ainakaan kovin uusi asia.
Eilen söin lounaaksi vielä viimeiset ihanat falafel-pyörykät, jotka olivat ehkä parhaimmillaan samana päivänä tehtynä, tai sitten ne eivät tykänneet mikrolämmityksestäni. :( Mutta maku oli silti edelleen hyvä.
Perjantain sekä siskoni ja veljeni porukoitten kyläilyn kunniaksi tein marianne-mansikka kääretorttua (jälleen pirkan reseptillä) sekä yhteistyössä mieheni (joka on oikeastaan se meidän perheen todellinen kokki, minä olen vain apukokki) kanssa kasvispizzaa.
Marianne-mansikka kääretorttu (alkuper. resepti)
Kääretorttupohja (gluteiiniton):
4 huoneenlämpöistä kananmunaa
1,5 dl sokeria
3 rkl perunajauhoja
3 rkl tummia kaakaojauhoja
1 tl leivinjauhetta
Täyte
1 prk vispikermaa
1prk rahkaa
sokeria ja vaniljasokeria maun mukaan
pakastemansikkaa
(n. 150g) mariannerouhetta
Pidän aina kanamunia nykyään huoneenlämmössä, koska sillä tulee kuohkea taikina. Tuolla kääretorttureseptillä teen usein myös kakkupohjan, koska se onnistuu aina, on nopea tehdä ja hyvänmakuinen. Eli vatkataan munat ja sokeri. Sekoitetaan kuivat aineet ja siivilöidään munasokeri seokseen hiljalleen käännellen. Paistetaan 225° n. 6min. Kumotaan kypsä pohja sokeroidun leivinpaperin päälle ja irrotetaan paistopaperi (siinä vaiheessa yleensä voi todeta onko pohja varmasti kypsä, jos ja kun paperi irtoaa helposti).
Sillä välin kun pohja jäähtyy vatkataan täytteeseen kerma, siihen sekoitetaan rahka, laitetaan hieman sokeria ja vaniljasokeria sekä karamellirouhe (jonka itse rouhimme karkeista, tuli halvemmaksi kuin ostaa sitä valmista rouhetta). Minulla ei ollut kokonaisia pakastemansikoita, joten laitoin anopin tekemää mansikkasosetta, joka oli vielä hieman kohmeista, suoraan rahkaseokseen. Täyte lusikoidaan pohjalle ja kääräistään rullalle, minkä jälkeen laitetaan jääkaappiin maustumaan joksikin aikaa. Oli raikkaan makuinen kääretorttu. :)
Kasvispizzaan laitettiin paprikaa ja sipulia, joita vähän käänneltiin kuumalla pannulla oliiviöljyssä. Lisäksi laitettiin pizzalle ananasta, feta- ja homejuustoa. Olisi voinut laittaa vielä herkkusieniäkin, mutta en muistanut ostaa niitä kaupasta. Mies leipoi tommosen reilun ruokaisan pohjan.
Esikoistamme epäilytti jauhelihan puutos aluksi, mutta kyllä hänellekin sitten maistui. Kääretorttu oli tosi hitti. :)
Tänään tehtiin kauppareissun jälkeen lounaaksi tomaatti vuohenjuustokeittoa, jonka olen joskus oppinut esikoisen kummitädiltä. On muuten hyvää! Eikä tee mieli kaupan valmiskeittoa.
Eilen söin lounaaksi vielä viimeiset ihanat falafel-pyörykät, jotka olivat ehkä parhaimmillaan samana päivänä tehtynä, tai sitten ne eivät tykänneet mikrolämmityksestäni. :( Mutta maku oli silti edelleen hyvä.
Perjantain sekä siskoni ja veljeni porukoitten kyläilyn kunniaksi tein marianne-mansikka kääretorttua (jälleen pirkan reseptillä) sekä yhteistyössä mieheni (joka on oikeastaan se meidän perheen todellinen kokki, minä olen vain apukokki) kanssa kasvispizzaa.
Kääretorttupohja (gluteiiniton):
4 huoneenlämpöistä kananmunaa
1,5 dl sokeria
3 rkl perunajauhoja
3 rkl tummia kaakaojauhoja
1 tl leivinjauhetta
Täyte
1 prk vispikermaa
1prk rahkaa
sokeria ja vaniljasokeria maun mukaan
pakastemansikkaa
(n. 150g) mariannerouhetta
Pidän aina kanamunia nykyään huoneenlämmössä, koska sillä tulee kuohkea taikina. Tuolla kääretorttureseptillä teen usein myös kakkupohjan, koska se onnistuu aina, on nopea tehdä ja hyvänmakuinen. Eli vatkataan munat ja sokeri. Sekoitetaan kuivat aineet ja siivilöidään munasokeri seokseen hiljalleen käännellen. Paistetaan 225° n. 6min. Kumotaan kypsä pohja sokeroidun leivinpaperin päälle ja irrotetaan paistopaperi (siinä vaiheessa yleensä voi todeta onko pohja varmasti kypsä, jos ja kun paperi irtoaa helposti).
Sillä välin kun pohja jäähtyy vatkataan täytteeseen kerma, siihen sekoitetaan rahka, laitetaan hieman sokeria ja vaniljasokeria sekä karamellirouhe (jonka itse rouhimme karkeista, tuli halvemmaksi kuin ostaa sitä valmista rouhetta). Minulla ei ollut kokonaisia pakastemansikoita, joten laitoin anopin tekemää mansikkasosetta, joka oli vielä hieman kohmeista, suoraan rahkaseokseen. Täyte lusikoidaan pohjalle ja kääräistään rullalle, minkä jälkeen laitetaan jääkaappiin maustumaan joksikin aikaa. Oli raikkaan makuinen kääretorttu. :)
Esikoistamme epäilytti jauhelihan puutos aluksi, mutta kyllä hänellekin sitten maistui. Kääretorttu oli tosi hitti. :)
Tänään tehtiin kauppareissun jälkeen lounaaksi tomaatti vuohenjuustokeittoa, jonka olen joskus oppinut esikoisen kummitädiltä. On muuten hyvää! Eikä tee mieli kaupan valmiskeittoa.
perjantai 4. lokakuuta 2013
lokakuu jatkuu, koekeittiön testissä tällä kertaa falafel-pyörykät
Toinen päivä lihattomasta lokakuusta sujui syömällä lounaaksi feta-salaattia ja päivälliseksi perunaporkkamuusia ja kalaa jota oli jäänyt edellispäivästä. Torstain päivälliseksi kävin jo eilen kaupasta ostamassa falafel-pyöryköihin ja minttukastikkeeseen ainekset, lounas meni tylsästi nuudelikeiton ja näkkileivän voimin.
Epäilin että falafel-pyöryköitä olisi kovinkin vaikea tehdä, mutta eivät ne loppujen lopuksi olleet sen vaikeampia tehdä kuin peruslihapullatkaan. Tämä oli siis tämän kuun Ruokapirkka-lehden resepti ja takuulla tehdään toistekin, lapsetkin tykkäsivät kovasti.
Falefel-pyörykät ja minttukastike
Falafel-pyörykät
1 prk (Pirkka) kikherneitä suolaliemessä
1 pieni sipuli
2 valkosipulinkynttä
1,5 dl persiljaa
1 kananmuna
1 dl korppujauhoja
1 rkl sitruunamehua
1 tl jeeraa eli juustokuminaa
3/4 tl suolaa
1/4 tl chilijauhetta
(koristeeksi seesaminsiemeniä ja persiljaa)
Minttukastike
2 dl turkkilaista jogurttia
2 tl kuivattua minttua
n. 1 tl juoksevaa hunajaa
1 rkl sitruunamehua
ripaus suolaa
Kannattaa aloittaa valmistelu minttukastikkeesta, jotta ehtii maustumaan jääkaapissa, kaikki ainekset vaan sekaisin jogurttiin, kannattaa tekovaiheessa kun laittaa mausteita niin hieman maistella makuyhdistelmää, koska mielestäni minulla tuli ensin liian suolaista ja sitten huomasinkin että tuli liian makeaa.
(Alkuperäisessä ohjeessa oli 1-2 tl hunajaa, mutta se kaksi oli liikaa, plus vahingossa laitoin liikaa suolaa, minkä takia piti lisätä myös sitruunaa ym.. olisi varmaan loppujen lopuksi pitänyt lisätä jogurttiakin... mutta kannattaa siis maistella. Välillä olen kaupan falafel-pyöryköiden kanssa tehnyt ihan sellaisen kermaviilikastikkeen, mihin tulee sweet chili-kastiketta, vähän sokeria, vähän suolaa ja pippuria)
Ensimmäisenä falafelien valmistuksessa valutettiin suolavesi pois kikherneistä, kuorittiin ja hienonnettiin sipuli ja valkosipuli. Kaikki aineet sitten vaan sekaisin tehosekoittimeen tai monitoimikoneeseen (itse tein sauvasekoittimella).
Aineksista tulee tasainen massa, josta muotoilin kostutetulle leikkuulaudalle pyöryköitä. Ohjeessa piti tehdä joku pötkö, mutta koin tämän helpommaksi. Mies antoi vesilasin, jossa välillä kastelin käsiä, että muotoilu onnistui (ihan kuin lihapulliakin tehdessä). Ohje antoi määräksi n. 30 pyörykkää, mutta tein vissiin hieman isompia, koska minä sain aikaiseksi 20 pyörykkää.
Meillä ei ollut seesaminsiemeniä, mutta valmiiksi muotoillut pyörykät olisi voinut vielä pyöräyttää lautasella jossa on seesaminsiemeniä ns koristelumielessä.
Valmiita pyöryköitä paistettiin öljyssä pannulla pyöritellen, ihmeen hyvin pysyivät koossa, itse paistoimme niitä hetken ja laitoimme sen jälkeen hetkeksi uuniin miedolle lämmölle. (Ohjeessa käskettiin paistamaan n. 10 min miedolla lämmöllä paistinpannulla)
Söimme pyörykät minttu-kastikkeen ja keitetyn riisin kanssa ja kyllä olikin hyviä. Suosittelen kokeilemaan! Takuulla tehdään toistekin. Onneksi niitä jäi vielä minulle tämän päivän lounaalle, nam, oli kyllä siinä ja siinä jäikö koska pikkuneiti yritti rohmuta kaikki itselleen. Ensi kerralla tehdään saletisti tuplamäärä.
Nyt kun pääsin kikherneiden makuun, ajattelin seuraavaksi kokeilla kokeilla hummusta, nyt kun löytyy jeeraakiin maustekaapista.
Muoks: Pakko oli lisätä tuo Pirkan kikherneet, kun aloin miettiin, että jos ne purkit/tölkit onkin jotenkin eri kokoisia.. :D Purkki sisälsi 230g ehtaa tavaraa ja sitten jotain 300g nesteineen.
Epäilin että falafel-pyöryköitä olisi kovinkin vaikea tehdä, mutta eivät ne loppujen lopuksi olleet sen vaikeampia tehdä kuin peruslihapullatkaan. Tämä oli siis tämän kuun Ruokapirkka-lehden resepti ja takuulla tehdään toistekin, lapsetkin tykkäsivät kovasti.
Falefel-pyörykät ja minttukastike
Falafel-pyörykät
1 prk (Pirkka) kikherneitä suolaliemessä
1 pieni sipuli
2 valkosipulinkynttä
1,5 dl persiljaa
1 kananmuna
1 dl korppujauhoja
1 rkl sitruunamehua
1 tl jeeraa eli juustokuminaa
3/4 tl suolaa
1/4 tl chilijauhetta
(koristeeksi seesaminsiemeniä ja persiljaa)
Minttukastike
2 dl turkkilaista jogurttia
2 tl kuivattua minttua
n. 1 tl juoksevaa hunajaa
1 rkl sitruunamehua
ripaus suolaa
Kannattaa aloittaa valmistelu minttukastikkeesta, jotta ehtii maustumaan jääkaapissa, kaikki ainekset vaan sekaisin jogurttiin, kannattaa tekovaiheessa kun laittaa mausteita niin hieman maistella makuyhdistelmää, koska mielestäni minulla tuli ensin liian suolaista ja sitten huomasinkin että tuli liian makeaa.
(Alkuperäisessä ohjeessa oli 1-2 tl hunajaa, mutta se kaksi oli liikaa, plus vahingossa laitoin liikaa suolaa, minkä takia piti lisätä myös sitruunaa ym.. olisi varmaan loppujen lopuksi pitänyt lisätä jogurttiakin... mutta kannattaa siis maistella. Välillä olen kaupan falafel-pyöryköiden kanssa tehnyt ihan sellaisen kermaviilikastikkeen, mihin tulee sweet chili-kastiketta, vähän sokeria, vähän suolaa ja pippuria)
Ensimmäisenä falafelien valmistuksessa valutettiin suolavesi pois kikherneistä, kuorittiin ja hienonnettiin sipuli ja valkosipuli. Kaikki aineet sitten vaan sekaisin tehosekoittimeen tai monitoimikoneeseen (itse tein sauvasekoittimella).
Aineksista tulee tasainen massa, josta muotoilin kostutetulle leikkuulaudalle pyöryköitä. Ohjeessa piti tehdä joku pötkö, mutta koin tämän helpommaksi. Mies antoi vesilasin, jossa välillä kastelin käsiä, että muotoilu onnistui (ihan kuin lihapulliakin tehdessä). Ohje antoi määräksi n. 30 pyörykkää, mutta tein vissiin hieman isompia, koska minä sain aikaiseksi 20 pyörykkää.
Meillä ei ollut seesaminsiemeniä, mutta valmiiksi muotoillut pyörykät olisi voinut vielä pyöräyttää lautasella jossa on seesaminsiemeniä ns koristelumielessä.
Valmiita pyöryköitä paistettiin öljyssä pannulla pyöritellen, ihmeen hyvin pysyivät koossa, itse paistoimme niitä hetken ja laitoimme sen jälkeen hetkeksi uuniin miedolle lämmölle. (Ohjeessa käskettiin paistamaan n. 10 min miedolla lämmöllä paistinpannulla)
Söimme pyörykät minttu-kastikkeen ja keitetyn riisin kanssa ja kyllä olikin hyviä. Suosittelen kokeilemaan! Takuulla tehdään toistekin. Onneksi niitä jäi vielä minulle tämän päivän lounaalle, nam, oli kyllä siinä ja siinä jäikö koska pikkuneiti yritti rohmuta kaikki itselleen. Ensi kerralla tehdään saletisti tuplamäärä.
Nyt kun pääsin kikherneiden makuun, ajattelin seuraavaksi kokeilla kokeilla hummusta, nyt kun löytyy jeeraakiin maustekaapista.
Muoks: Pakko oli lisätä tuo Pirkan kikherneet, kun aloin miettiin, että jos ne purkit/tölkit onkin jotenkin eri kokoisia.. :D Purkki sisälsi 230g ehtaa tavaraa ja sitten jotain 300g nesteineen.
tiistai 1. lokakuuta 2013
Lihattoman lokakuun julistus!
Tänään alkoi kokeiluhenkisesti lihaton lokakuu! Saa nyt nähdä koska alkaa tekemään mieli leikkelettä, mutta eiköhän tämä kuukausi nopeasti kulu. Kalaa ja kananmunaa kyllä ajattelimme käyttää tässä koko perheen kokeilussa, mutta koitetaan tehdä myös tuttavuutta tofun, soijasuikaleiden ja quornin kanssa. Soijarouhetta olenkin käyttänyt pääasiassa makaronilaatikkoon. Ajattelin samalla tänne blogiini laittaa vähän ruokapäiväkirjaa ja mitä olemme kokkailleet, sain paljon facebookissa jo vinkkejä esimerkiksi kasvisruokiin, että katsotaan mitä päätyy pöytään asti.
Tänään olen syönyt kasvissosekeittoa, johon laitoin porkkanaa, perunaa, sipulia sekä muutaman desin punaisia linssejä, keitto oli eilistä, otin näet jo pienen varaslähdön. Nyt iltaruualla syödään ihan perunamuusia ja uunilohta. Joten ei kovin eksoottisissa merkeissä ole vielä lähtenyt liikkeelle tämä kuukautemme, mutta katsotaan mitä vielä syntyy.
Tämä nyt ei liity tosiaan kasvisruokiin, mutta kesällä tehtiin tuommoista kesäistä espanjanlaishenkistä paellaa. En hirveästi seurannut tiettyä reseptiä vaan heittelin vähän omastakin päästäni juttuja. Lisäksi aika viitteellisiä nuo määrät, koska arvioimme paellaa tehdessä melko silmämääräisesti esim chorizo-makuisen makkaran määrän.
Paella
300-400g maustamatonta broileria
2 sipulia
2-3 valkosipulinkynttä
2 tl kurkumaa
1 tl paprikajauhetta
n. 9 dl vettä
2 kanaliemikuutiota
Wilhelm hot chorizo-makkaraa maun mukaan
5-6 dl pitkää riisiä
n. 2 dl hernemaissipaprikaa
pakastekatkarapuja
(saatettiin heittää vähän jauhettua chiliäkin perään)
Mutta ensimmäisenä tosiaan kuullotettiin sipulia ja valkosipulia öljyssä, tämän jälkeen ruskistettiin broileri. Kun broileri oli ruskistettu, paistettiin myös makkaran siivuja jokunen minuutti. Perään heitettiin mausteet ja riisi, mitä myös pyöriteltiin hetki pannulla paahtumassa. Siihen päälle vesi ja kanaliemikuutiot. Kun seosta oli keitelty melkein valmiiksi (nestettä saattaa joutua lisäämään välillä), lisättiin hernemaissipaprika, vielä hetki keittämistä ja vasta vihon viimeisenä, kun kaikki neste on hävinnyt lisättiin katkaravut.
Paella syötiin lasten kanssa parvekkeella kesäpäivästä nauttien, äiti ja isä lisäsivät omiin valmiisiin annoksiinsa hieman myös Habanero Tabascoa. Nam. Ja oli muuten hyvää! Kannattaa tätä reseptiä vähän googlailla, niin löytää mieleisen, esimerkiksi jos haluaa lisätä vaikkapa simpukoita ja hemapan sijaan voi käyttää toki vaikkapa pelkkää tuoretta paprikaa. Itse keksimme laittaa myös Wilhelmin Hot Chorizoa, koska emme löytäneet kaupasta oikeaa chorizo-makkaraa eli tämä oli meidän versio tästä herkullisesta ja RUNSAASTA ruuasta, riittää varmasti pariksi päiväksi. Tästä myös pystyy tekemään lihattoman version lisäämällä kasviksia ja jättämällä makkaran ja kanan pois.
Palataan niihin kasvisresepteihin sitten toisena päivänä. :)
Lopuksi vielä lokakuun alkamisen kunniaksi Hausmyllyn kuolematon hitti Ikävä lokakuu, enjoy!
Tänään olen syönyt kasvissosekeittoa, johon laitoin porkkanaa, perunaa, sipulia sekä muutaman desin punaisia linssejä, keitto oli eilistä, otin näet jo pienen varaslähdön. Nyt iltaruualla syödään ihan perunamuusia ja uunilohta. Joten ei kovin eksoottisissa merkeissä ole vielä lähtenyt liikkeelle tämä kuukautemme, mutta katsotaan mitä vielä syntyy.
Tämä nyt ei liity tosiaan kasvisruokiin, mutta kesällä tehtiin tuommoista kesäistä espanjanlaishenkistä paellaa. En hirveästi seurannut tiettyä reseptiä vaan heittelin vähän omastakin päästäni juttuja. Lisäksi aika viitteellisiä nuo määrät, koska arvioimme paellaa tehdessä melko silmämääräisesti esim chorizo-makuisen makkaran määrän.
Paella
300-400g maustamatonta broileria
2 sipulia
2-3 valkosipulinkynttä
2 tl kurkumaa
1 tl paprikajauhetta
n. 9 dl vettä
2 kanaliemikuutiota
Wilhelm hot chorizo-makkaraa maun mukaan
5-6 dl pitkää riisiä
n. 2 dl hernemaissipaprikaa
pakastekatkarapuja
(saatettiin heittää vähän jauhettua chiliäkin perään)
Mutta ensimmäisenä tosiaan kuullotettiin sipulia ja valkosipulia öljyssä, tämän jälkeen ruskistettiin broileri. Kun broileri oli ruskistettu, paistettiin myös makkaran siivuja jokunen minuutti. Perään heitettiin mausteet ja riisi, mitä myös pyöriteltiin hetki pannulla paahtumassa. Siihen päälle vesi ja kanaliemikuutiot. Kun seosta oli keitelty melkein valmiiksi (nestettä saattaa joutua lisäämään välillä), lisättiin hernemaissipaprika, vielä hetki keittämistä ja vasta vihon viimeisenä, kun kaikki neste on hävinnyt lisättiin katkaravut.
Paella syötiin lasten kanssa parvekkeella kesäpäivästä nauttien, äiti ja isä lisäsivät omiin valmiisiin annoksiinsa hieman myös Habanero Tabascoa. Nam. Ja oli muuten hyvää! Kannattaa tätä reseptiä vähän googlailla, niin löytää mieleisen, esimerkiksi jos haluaa lisätä vaikkapa simpukoita ja hemapan sijaan voi käyttää toki vaikkapa pelkkää tuoretta paprikaa. Itse keksimme laittaa myös Wilhelmin Hot Chorizoa, koska emme löytäneet kaupasta oikeaa chorizo-makkaraa eli tämä oli meidän versio tästä herkullisesta ja RUNSAASTA ruuasta, riittää varmasti pariksi päiväksi. Tästä myös pystyy tekemään lihattoman version lisäämällä kasviksia ja jättämällä makkaran ja kanan pois.
Palataan niihin kasvisresepteihin sitten toisena päivänä. :)
Lopuksi vielä lokakuun alkamisen kunniaksi Hausmyllyn kuolematon hitti Ikävä lokakuu, enjoy!
maanantai 30. syyskuuta 2013
flunssaa, flunssaa, syksyllä, syksyllä...
Jee, meillä on sairasteltu nyt viikon verran, hirmu mukavaa. Edellisviikolla torstain ja perjantain välisenä yönä neiti tuli viereeni yöllä nukkumaan, aloin kokeilemaan että miten nää kädet on näin kuumat, mistä tajusin että tytöllähän on kunnon kuume noussut. Niinpä viikonloppu meni iskän hoidellessa pientä kuume potilasta ja äiti humputteli milloin missäkin (oli sattumoisin juuri viime viikonlopuksi sovittu vaikka mitä tyttöjen iltaa, ym). Flunssa tarttui sitten allekirjoittaneenkin, joten olen ollut itse koko viime viikon täysin vetämätätön. Ja tottakai pää ja kaikki paikat aivan täynnä räkää. Plus pikkuneiti hyvin itkuinen koko viikon, käytin sitten neitiä lääkärissä ja löytyipä flunssan päälle korvatulehdus molemmista korvista, ei kiva. Huoh. Voi syksy ja sairastelut.
.
Asiasta aivan toiseen, nyt olisi saanut vaikka miten ihania syksykuvia, jos olisi vain jaksanut/viitsinyt ottaa. Loppuviikkoa kohti kun säät vaan vilpostuivat, ei ole pahemmin flunssassa tehnyt mieli ulkoillakaan, mutta esimerkiksi viime tiistaina kävin yksien ystävien ja lasten kanssa leikkipuistossa nauttimassa syksyisestä ilta-auringosta. Lauantaina kävimme myös ihmettelemässä maaseudun syksyä ystävien luona. Mukava päivä oli, lasten mielestä lähdettiin liian nopeasti kotiin (kello 22:30). Olikin autossa sitten hiljaista kun muksut sammuivat kuin saunalyhdyt.
Tässä muutama syksyn fiilistelykuva. On tää omalla tavallaan vaan niin kaunista aikaa vielä. Kohta alkaa se inhottava ja pimeä loska-aika, pitää nyt tästä ruskanajasta koittaa nauttia vaikka sitten pienessä flunssassa.
torstai 19. syyskuuta 2013
lisäys viellä vauva-tekstiin
Piti tulla vielä se lisäämään että enhän minä vaan kuulostanut liika negatiiviselta sen vauvantulon suhteen..? Se ei ollut siis lainkaan tarkoitus.. Ehkä illalla kun on väsynyt ja koittaa nopeasti naputella tekstiä että pääsee nukkuun, ei oikein ajattele mitä kirjoittelee.. :D
Kivaahan se on kun vauva tulee, vaikka se herättääkin monia ajatuksia.. Tiedän että oli se vauva miten itkuinen tai muuta, niin ihana se on omalla tavallaan ihan varmasti. Odotan jo sitä vauvantuoksua. Nyt ehkä osaan suhtautua vähän realistisemmin vauvan tuloon kun tiedän että sieltä ei välttämättä olekaan tulossa rauhallinen tuhisija.
Se koska saan raijattua tänne pinnasängyt ynnä muut onkin sitten toinen tarina.. ehkä sitten tammikuussa. Kiire tulee satavarmasti vaikka nyt tuntuu että aikaa on vielä vaikka millä mitoin.
Päätinpä syksyn (ja ihan kaiken muunkin kunniaksi) uudistaa blogin ulkoasua. Löysin tuommoisen hauskan kirjataustan.. Minähän haaveilen semmoisesta kotikirjastosta, joten tuo tausta saa olla siihen vaikka korvike väliaikaisesti. Mitäs olette mieltä muutoksesta?
Kivaahan se on kun vauva tulee, vaikka se herättääkin monia ajatuksia.. Tiedän että oli se vauva miten itkuinen tai muuta, niin ihana se on omalla tavallaan ihan varmasti. Odotan jo sitä vauvantuoksua. Nyt ehkä osaan suhtautua vähän realistisemmin vauvan tuloon kun tiedän että sieltä ei välttämättä olekaan tulossa rauhallinen tuhisija.
Se koska saan raijattua tänne pinnasängyt ynnä muut onkin sitten toinen tarina.. ehkä sitten tammikuussa. Kiire tulee satavarmasti vaikka nyt tuntuu että aikaa on vielä vaikka millä mitoin.
Päätinpä syksyn (ja ihan kaiken muunkin kunniaksi) uudistaa blogin ulkoasua. Löysin tuommoisen hauskan kirjataustan.. Minähän haaveilen semmoisesta kotikirjastosta, joten tuo tausta saa olla siihen vaikka korvike väliaikaisesti. Mitäs olette mieltä muutoksesta?
 |
| Syksyn tunnelmia lapsuudenkodistani. Tässä koivussa on montaa mielikuvitusheppaa pidetty kiinni. :) |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)