mua vaivaa ikävistä ikävin..

Hei vaan tältä kylmän kahvikupillisen äärestä! Mies yrittää vakuutella, että se "kylmä kahvi kaunistaa" ei pidä paikkaansa, mutta yrittänyttähän ei laiteta. Valitettavasti vanha totuus on, että maha ei vedä, mitä naama vaatisi. Mutta asiaan (vaikka en olekaan täysin varma mikä se asiani on?):

Ensimmäisenä on pakko jakaa, että olen eilen ja tänään kuunnellut Johanna Kurkelan uutta Sudenmorsian-levyä Spotifysta ja pakko kehua, että siinä on aivan ihania kappaleita! Erityisen kaunis kappale on Oothan tässä vielä huomenna. Pakko lähteä levyostoksille, kunhan tulee vähän höllää kukkaroon. Suosittelen (jos yhtään välittää tunteisiin vetoavista naisartisteista)! 

Joudun myös vähän hehkuttamaan, että meidän tytön päikkäreille laittaminen on muuttunut oudon helpoksi *koputtaa puuta*! Tänäänkin tuo simahti kun vasta haalareita vedettiin päälle! Siis niin käsittämätöntä kun muistelee vielä puoli vuotta taaksepäin elämään. Toivon totisesti, että tämä ei ole mikään ohimenevä vaihe. Ihanaa, kun ei tarvitse stressata pienen ihmisen nukuttamisesta, kun muutakin huolehtimista on. Vaikka meillä se on mennyt niin, että heti kun sanoo jotain ääneen, niin asia alkaakin menemään täysin päinvastoin, joten....

Niin se ikävä lokakuu vaihtui marraskuuhun (tuo otsikko on muuten pätkä Miljoonasateen Marraskuu-kappaleesta). Kuukausi enää jouluun ja kuukausi siitä niin tämä vuosi on jälleen pelkkään menneisyyden havinaa. No mutta kaksi tehokasta kuukautta vielä vuotta 2012 jäljellä! Maakin ehti olla jo hetken valkoinen, mutta nyt nuo muutamat plussa-asteet ovat sulattaneet kevyen lumipeitteen lähes hetkessä. Toisaalta harmi, mutta toisaalta ei, koska meillä ei ole vielä talvirenkaita ja pitää käydä ne vaihtamassa tuolla parin sadan kilometrin päässä, jonne tietysti pitää mennä autolla. Joten ehdin jo sitäkin ajomatkaa pelätä valmiiksi, mutta nyt tuo lumensulaminen on keventänyt mieltä. 

En tiedä onko se ollut tätä syksyä, kun mieli ollut niin apea ja olo on ollut yksinäinen? Pienikin vastatuuli tehnyt mielen vain entistä apeammaksi ja yksinäisyyden tunne on ollut kuin outo takapiru olkapäällä, joka kuiskuttelee niinä apeuden hetkinä. Höh. Ei voi muuta sanoa, kuin että it sucks to be me. Niinkuin kaikki varmaan tietävät, minulla on kyllä paljon läheisiä, joten en varsinaisesti osaa selittää mikä sen yksinäisyyden tunteen (paitsi se takapiru) tekee? Kai se on tämä minun sisäinen runoilijani, joka pitää etäisyyttä muihin, jotta luovuus ei katoa (mikä luovuus??!!??)... No päätetään, että se on syksy, mikä sen tunteen tekee, joten nyt kun syksy alkaa vaihtua talveksi, takapiru häviää ja muuttuu vaikka joulutontuksi. Se kelpaisi kohtapuoliin vallan hyvin.

Mutta että mutta.. seuraavan kertaan. Ja on sanottava tähän loppuun vielä, että lukijoitakin minulla on jokusia, jännittävää! :)