paris-uhde

Joskus oli aika kun kuvittelin eläväni elämäni ikisinkkuna. Kuka miestä kaipaa kun voi tehdä kaikkea kivaa itsenäisesti... Jaaaa tämä ei tosiaan ollut se mitä ajattelin! Päinvastoin ajattelin että yhyy, en koskaan löydä ketään, kukaan ei huoli minua, vanhana piikana kuolen yksin ja katkerana... Silti kaipasin miekkosta elämääni ja koin että ei minua oikeasti ole tarkoitettu olemaan yksin. Kriteeritkin oli tarkkaan määritetty ja päiväkirjalleni itkin harva se ehtoo miehettömyyttäni ja siis ikää oli se hurjat 16 vee. Niistä kriteereistä pitää mainita että unelmieni miehen piti olla minua vanhempi, ei missään nimessä pitkähiuksinen, rehellinen ja plaa plaa mitä nyt tuon ikäinen haaveileekaan, plus jostain syystä halusin, että minun miehelläni pitää olla suurempi käsi kuin oma käteni? Niin ja toivoin salaa, että minun mieheni olisi innostuneempi ruuanlaitosta kuin itse olin niihin aikoin.

Kyllä niitä ihastuksia aikanaan tuli ja meni, mutta kovinpa taisivat olla yksipuolisia. Sanotaanko nyt näin, että en ollut vastakkaisen sukupuolen edustajien mieleen, ainakaan omasta mielestäni. Nyt tuntuu naurettavalta, että on oikeasti jaksanut päätään vaivata kaikenmaailman höpöhöpöillä.

Kuten jo esittelyssä luki, ikisinkkuus ei toteutunutkaan kuten olin ajatellut. Sen enempää selvittämättä suhteemme alkuvaiheita, niin yhtenä päivänä huomasimme hyvän ystäväni kanssa olevamme rakastuneita. Tämä kaverihan oli pitkähiuksinen ja minua vuotta nuorempi, mutta käsi on sentään hieman isompi (sääli vain noita lapsia, ties millaiset lapiot niille kasvaa) ja kivasti kokkaa ja leipookin tarpeen tullen, vaikka olen kyllä joutunut lasten myötä itsekin ryhdistäytymään ruuanlaitossa. Tässä kuussa meille tulee jo yhdeksän vuotta yhdessäoloa, joten en minä ihan hirveästi ehtinyt niitä sinkkuvuosia viettämään. Naimisissakin on ehditty olemaan jo jokusia vuosia.

Kiva miekkonenhan tuo on, ehdottomasti kaikkein paras ystäväni. Tottakai sitä tulee yhteen otettua ja kiukuteltua puolin ja toisin, mutta jotenkin sitä luottaa, että ei tuo mihinkään karkaa. Nykyäänhän sillä on semmoset pallot jalassa, että tuskin edes uskaltaa ajatella lähtemistä. Pakko myöntää, että välillä tuntuu helpottavalta kun voi jollekin kiukuta turhautumistaan, kun tietää että ei saa siitä hyvästä turpaansa tai haukkuja.